Sain ajatuksen aloittaa uudestaan blogin kirjoittamisen, kun kirjoittelin päiväkirjaani. Ajattelin, että ehkä ne asiat, joita käyn elämässäni läpi, voi olla jollekin rohkaisuksi – toivottavasti. Mä oon tosi tunteellinen ihminen ja ilmaisen tunteita tosi voimakkaasti. Vaikka monet on varmasti nähny mut usein tosi iloisena, voin sanoa, että itken varmaan yhtä paljon. Viimiset kolme vuotta on ollu nimittäin tosi rankkoja ja niihin sisältyy yksinäisyyttä, sydänsurua, ikävää, luopumista ja kaikenlaista. Se mun itku on rukousta Jumalan puoleen. Jumala näkee kaiken toivottomuuden ja ahdistuksen, ja jos luet tätä ja sullakin on vastaavia tuntemuksia, tiedä, että Jumala näkee sunkin asiat. Jumala on luvannut lähestyä meitä, kun me lähestytään Häntä. Voit tulla Jumalan luo sellasena kuin olet ja kertoa, miltä susta tuntuu ja pyytää sitten Jumalalta apua niihin.
Mutta mistä se ilo sitten tulee kaiken surun keskellä? Mulla se tulee siitä, kun koen kuinka Jumala rakastaa mua ja pitää huolen musta, ja kun tajuan, ettei Jumala oo jättänyt mua sittenkään. Jumalan voima todella kantaa! Helposti mä odotan saavani ihmisiltä huomiota ja hyväksyntää. Tein varmaan yhden sen hetken isoimmista valinnoista, kun jätin Facebookin, jonka kautta yleensä oon saanut paljon huomiota. Liian usein kuitenkin mä olen jäänyt riippumaan ihmisten varaan – oon odottanut ihmisiltä paljon ja sitten usein joutunut pettymään, kun asiat ei mee mun ajatusten mukaan. Jokainen ihminen on kuitenkin jollain tavalla vajavainen ja joskus ihminen on mieluummin rakkauden vastaanottajan roolissa, kuin sen jakajan roolissa. Sitten aina muistaa, että JUMALAN rakkaus on täydellistä ja ikuista. Nyt on sisälle tullut vaan sellanen lepo, kun Facebookin sijaan oon viettänyt enemmän aikaa Jumalan kanssa.
