"Ei sittenkään perhettä." (22.10.2014)
Olin jo käynyt nukkumaan, mutta nuoret olivat taas niin voimakkaasti mielessäni, että tuli tarve purkaa ajatukseni ylös. On todella vaikea kuvailla ulkopuolisille elämää nuorten kanssa sekä tätä hetkeä, kun en enää ole päivittäin heidän kanssaan. Ikävä on välillä sydäntä vihlovaa. Kävelen usein Mbuyunin kaupunginosan läpi sillä mahdollisuudella, että näkisin nuoria joko keräämässä metallinpalasia kaduilta, sisäänheittämässä ihmisiä dala daloihin eli paikallisiin minibusseihin tai muuten vain norkoilemassa kadun kulmassa, ehkä myymässä muovipusseja hedelmien ostajille.
Rakastan kulkea Mbuyunissa, koska niin monet ihmiset tuntevat minut ja tervehtivät aina. Usein se todella hätkähdyttää, kun jopa minulle tuntemattomat huutavat kaduilla nimeäni. Eräänä päivänä yksi tuntematon kadun tallaaja käveli minua vastaan ja kysyi etsinkö lapsiani. En ehtinyt edes vastata, kun hän jo sanoi lasten olevan tietyssä paikassa. En ollut menossa tapaamaan heitä, mutta jotenkin tämän miehen sanat vetosivat minuun ja päädyin nuorten luokse. Käynti oli edelliseen kertaan verrattuna mukava – ostin nuorille leipää, maitoa ja suklaapatukan. Kuitenkaan asiat eivät ole enää kuten ennen, ja se on liian haikeaa. Olimme kuin perhe, mutta nyt se on kuin pyyhitty pyyhekumilla pois ja jäljellä on enää haaleat jäljet. Aivan kuin piirtäjä olisi päättänyt: "Ei sittenkään perhettä."
Tiedän, että nuoret pärjäävät. Minäkin pärjään. On vain vaikea luopua jostain, jota niin rakastaa. Miksi pitäisi luopua? No, tulin siihen tulokseen, että jos jotain suurta haluaa aloittaa, se vaatii todella paljon alustustyötä, rahaa ja tukijoukkoja. Joskus toivottavasti. Elämä nuorten kanssa on kuitenkin opettanut paljon ja tunnen olevani etuoikeutettu, että olen saanut olla osa heidän elämäänsä. Kaikki he ovat niin mahtavia persoonia enkä varmasti unohda ketään heistä. Toivon, että joskus tulevaisuudessa pystyn antamaan heille jotain, mitä nyt en voinut antaa.
Jännittäviä hetkiä (1.11.2014)
23.10., heti seuraavana päivänä edellisestä "Ei sittenkään perhettä" -kirjoituksestani alkoi tapahtua. Oli torstai-päivä ja saapuessani töistä Soweton kotiini, portin takana odotti nuori poika. Poika oli tuttu jo viime vuodelta, jolloin muut lapset esittelivät pojan minulle orpona. Muutama viikko sitten näin pojan eräässä katulapsikeskuksessa, ja nyt ihmettelin, miksi ja miten hän oli päätynyt portilleni. Poika yritti selittää jotain kaupungilla olevasta miehestä, mutta en ymmärtänyt mitä tämä mies haluaa minulta. Lopulta asia selveni – joku mies kaduilta oli ohjannut pojan luokseni, koska poika oli oleskellut taas kaduilla. Arvoitukseksi jäi, miten poika löysi kotiini, koska hän ei ole kertaakaan aikaisemmin käynyt luonani.
Poika kertoi tarinansa: Äidin saatua toisen lapsen, äiti jätti pojan tämän isälle. Isä meni uusiin naimisiin, mutta viime vuonna isän kuoltua, äitipuoli hylkäsi pojan kaduille. Poika sai paikan katulapsikeskuksesta, mutta keskuksen sosiaalityöntekijä oli lähettänyt pojan takaisin kotiin – kotiin, josta hänet oli heitetty pihalle. Poika oli taas kaduilla ja pian siis porttini takana. Poika itki tarinaa kertoessaan ja minä silittelin hänen päätään. Otin hänet kotiini peseytymään ja annoin välipalaa. Sovimme, että vien hänet takaisin keskukseen ja selvitän asian työntekijöiden kanssa. Keskuksen pihalla eräs työntekijä tuli vastaan moittien, että pojan pitäisi olla koulussa. Onneksi muut työntekijät olivat hieman ymmärtäväisempiä ja lopulta ottivat pojan vastaan. Suosittelin, että he kävisivät pojan kanssa kotona ja varmistaisivat voiko poika jäädä sinne. Lähdin surullisena, mutta onnellisena – mitä muutakaan olisin voinut tehdä?
Perjantaina kävelin kaupungilla ja ajattelin käydä katsomassa poikiani. En löytänyt ketään, mutta koin, että minun tulee vielä vähän kierrellä ja katsella. Jo kaukaa katseeni osui erääseen lippikseen, jonka tunnistin kotoani varastetuksi. Lähestyessäni tätä pahisten biljardimestaa lippistä yllään pitävä mies otti sen nopeasti pois päästään piilotellakseen sitä takanaan. Saavuin paikkaan ja sanoin suoraan miehelle swahiliksi, että näin kyllä ja haluan lippiksen takaisin. Mies pisti lätsän takaisin päähänsä ja keskittyi biljardinpeluuseen. Jatkoin kysymällä kuka lätsän oli antanut hänelle, ja monen yrityksen jälkeen sain todennäköisen varkaan nimen selville. Hetken kuluttua kysyin samalta mieheltä hänen nimeään ja kohtaus oli kuin elokuvista: "Mimi ni Bosi", mies vastasi. "Ooh, wewe ni Bosi", sanoin yllättyneenä ja edelleen jalat velttoina jännityksestä. Ympärillä olevat hymähtivät. Olin juuri kohdannut nuorten pelkäämän kadunäijän ja mennyt vaatimaan häneltä varastettua lippistä takaisin. Olin odottanut tämän miehen kohtaamista jo kesästä asti, jolloin nuoret aina raportoivat minulle Bosista – katujen pomosta. Aloin tehdä tuttavuutta ja esittelin itseni Bosille hänen pomonaan. Bosi hymyili. Lopulta pelasimme biljardia ja kaikki sujui hienosti.
Nuoret saapuivat katulapsikeskuksesta ja menin viiden nuoren kanssa kaupunkiasioille. Matkanvarrella eräs tuttu rastaheppu pysäytti meidät ja pyysi meitä istumaan hetkeksi. Muutama 30–40-vuotiasta miestä istui kahden katulapsen kanssa pähkäillen mitä tehdä heidän kanssaan. He pyysivät minulta neuvoja ja jonkun ajan juteltuamme, miehet kättelivät ja kiittivät minua, ja saimme jatkaa matkaamme. Seuraavana päivänä sain ystävältäni eräästä katulapsikeskuksesta puhelinsoiton: "Hei, täällä on joku eilen tapaamasi mies kahden katulapsen kanssa. Hän on etsinyt sua tänään joka paikasta." Mies oli kiertänyt kolmessa eri keskuksessa kysellen minua. Hän halusi minut mukaan viemään lapsia erääseen neljänteen keskukseen. Lähdin mukaan ja mies oli erittäin kiitollinen kohdatessaan minut jälleen. Tehtävä oli kuitenkin haastavampi kuin odotin. Katulapsikeskukselta meidät lähetettiin hakemaan dokumenttia poliisilaitokselta ja jo siihen mennessä oli kulunut tunteja. Miehen piti lähteä töihin, mutta huolehti kaikesta, ettei minulle tulisi kuluja taksimatkoista, jos palaisin poikien kanssa katulapsikeskukselle. Poliisin antama paperilappu leimalla ei kuulemma kuitenkaan ollut riittävä. Meidän olisikin pitänyt mennä vielä sosiaalivirastoon ja sen jälkeen poliisien olisi kuulunut tuoda lapset. Lisäksi oli viikonloppu, jolloin keskus ei ota vastaan lapsia. "Tulkaa maanantaina", minulle sanottiin. Päätin ottaa tiukan linjan, etten herkkyyteni takia alkaisi itkemään tilanteessa. Esitin työntekijöille muutamia huomaamani ristiriitoja heidän vaatimuksiinsa liittyen ja lopuksi vetosin vielä YK:n lastenoikeuksiin. Kuin ihmeen kaupalla hetken kuluttua työntekijä sanoi minulle vastaanottavansa lapset sillä hetkellä. Helpotuksen huokaus – taas sain olla kiitollinen päivästä.
Kaksi maanviljelijää ja perhe -vertauskuva – iltasatua nuorille
Noin kuukausi sitten vaikeiden tapahtumien jälkeen sain ajatuksiini tarinan, jonka piirsin pieniksi kuviksi ja kerroin iltasatuna kaikille tuntemilleni nuorille kaduilla. Tässä suurin piirtein sama tarina ja sen selitys:
"Olipa kerran perhe, joka eli köyhyydessä eikä heillä ollut rahaa ruokaan. Samassa kylässä asui kaksi maanviljelijää, jotka halusivat auttaa tätä perhettä. He ajattelivat, että jos he istuttaisivat suuren puun, ehkä perhe voisi nauttia sen hedelmistä. Niinpä maanviljelijät näkivät paljon vaivaa valmistaakseen puulle hyvän maaperän kasvaa – he käyttivät siihen kaiken aikansa ja voimavaransa samalla uskoen, että jonain päivänä he voivat tarjota perheelle jotain, mikä kestää. Maanviljelijät antoivat perheelle yhden tehtävän; Jos he kastelisivat maaperää, he saisivat lopulta syödä puun sadon. Valitettavasti perhe ei ymmärtänyt kastelun tärkeyttä, vaan he alkoivat kaivamaan maata kunnes löysivät siemenen, joka oli juuri alkanut itämään. He söivät nälissään siemen. Maanviljelijät tullessa takaisin he huomasivat kaiken työnsä menneen hukkaan – mitään ei ollut enää jäljellä."
Tässä vaiheessa tarinaa nuoret kuuntelivat hiljaa ja kysyin heiltä: "Mitä luulette, miltä maanviljelijöistä tuntui?" Poikien vastaukset olivat asiallisia. Seuraavaksi kerroin selityksen (ei täysin näillä sanoilla, mutta asia on sama):
"Perhe kuvaa teitä [nuoria] ja maanviljelijät ovat minä ja poikaystäväni. Viime vuodesta lähtien olemme halunneet auttaa teitä. Tänä vuonna onnistuimme vuokraamaan asunnon, olemme kuluttaneet kaikki varamme, aikamme ja ajatuksemme teihin, koska rakastamme teitä. Uskoimme, että joskus voimme tarjota teille jotain, mikä kestää. Kuitenkin annoimme teille tietyt säännöt, joita noudattaessanne voimme mahdollisesti tulevaisuudessa tajota teille asuinpaikan, koulutuksen, työn tai muuta vastaavaa. Valitettavasti ette kunnioittaneet näitä sääntöjä ja meitä, vaan ahnehditte kaiken heti. Kesästä asti olen puhunut luottamuksen tärkeydestä, mutta nyt kun se on viety, sitä on vaikea enää saada takaisin. Edelleen rakastan teitä, mutta en tiedä mitä voin tehdä." Pojat tuntuivat ymmärtävän.
Nyt lähes kuukausi on kulunut tarinan kertomisesta. Eilen olin poikien kanssa kaupungilla ja kohtaaminen oli iloista. Juttelimme joulusuunnitelmista, mutta en osannut luvata, mitä voisimme tehdä yhdessä. Yhtäkkiä eräs pojista alkoi puhumaan siemenestä, etteivät he enää syö sitä, vaan odottavat hedelmiä. En aluksi ymmärtänyt lainkaan, mitä poika tarkoitti kunnes lopulta välähti! Hän tarkoitti vertauskuvaani. Poika sanoi minulle: "Start a new page." "Niin, uusi sivu", jäin hymyillen miettimään asiaa.
