Haavojen puhdistusta ja muita pelastustoimia

Eräänä päivänä kävin vierailemassa toisessa keskuksessa, jossa nuorilla on myös tapana välillä käydä. Kysyin millaista palvelua he tarjoavat näille nuorille ja kaikki kyllä kuulosti hyvältä. Ihmettelin vain, miksi nuoret kuitenkin tulivat suoraan kyseisestä keskuksesta minun portilleni haavojen puhdistukseen, vaikka paikan koordinaattori oli nimenomaan sanonut, että hekin puhdistavat haavoja. Osa nuorista selitti minulle, että jotkut työntekijät eivät kuulemma halua heitä enää keskukselle...

Jos jollain nuorista tulee haava ja hoidan sitä, yhtäkkiä siinä on lauma ympärilläni selittämässä, että tarvitsisi lääkettä, sidettä tms. Kyse ei ole oikeasti siitä, että he tarvitsisivat juuri niitä asioita, vaan hyväksyntää – jokainen kaipaa olla vähintään yhtä arvokas, tasavertainen muiden kanssa. Välillä hoidan myös näitä "piilossa olevia haavoja", mutta välillä kyllä sanon, että siinä ei ole haavaa, ei se tarvitse laastaria.

Monesti olen turhautunut enkä tiedä mitä hyötyä minusta on näille nuorille. Kuitenkin se ajatus lohduttaa, että jos nuoret eivät jotain työstäni saisi, ei heitä lähes joka päivä tulisi lisää keskukselle. Eräs päivä nuoria oli 15 kerrallaan – ei se mitään, jos he olisivat kaikki minulle tuttuja, mutta uusien kanssa on haastavampaa, kun ei vielä tunne persoonaa ja käyttäytymistapoja. Valitettavasti myös jotkut jo tutummatkin nuoret tuottavat pettymyksiä. Nuoretkin ilmeisesti pettyivät minuun viime viikolla, kun olettivat minun auttavan eräässä asiassa, mutta minua turhautti enkä auttanut. Eivät tulleet keskukselle viikkoon, kunnes tapasin heidät muualla ja sain selitettyä asiat. Toisaalta teki minulle hyvää, että joinain päivinä oli vain muutama nuori. Jotkut nuoret tosin vaihtoivat maisemaa, esimerkiksi yksi nuori lähti kotiin kauas eri kaupunkiin (en ole varma menikö yksin vai poliisien saattamana). Vähän haikea olo, mutta toivon, että hän sopeutuu kotielämään.

Tällä hetkellä mulla on vähän paha olo sisällä, kun tiedän, että yksi nuoristani on poliisin arestissa. Tää on jo toinen poliisikeissi parin viikon sisällä. Viime kerralla kävin anomassa nuoren pois, mutta tänään en mene… en mene huomennakaan. Eilen puhuin nuorille vakavasti joistain asioista, mutta tänään tämä kyseinen nuori oli mennyt tekemään juuri niitä tekoja, joista varoitin – ja poliisi otti kiinni. Ehkä ne poliisit osaa opettaa paremmin kuin minä.

On myös iloisia asioita: Olen iloinnut, että joukkoon on liittynyt joitain nuoria, jotka osaavat täydellisesti englantia!!! Mullahan harvoin on ollut ketään tulkkaamassa, eli olen selvinnyt vain swahilin taidoillani – se huoli on pois nyt. Tänään ilahduin, kun Komboa-keskuksen ohi käveli poika, jonka muutama viikko sitten palautin kaduilta katulapsikeskukselle. Hän oli matkalla kouluun ja hyvältä näytti koulupuvussaan. Tapasin myös katulapsikeskuksessa yhden pojan, johon tutustuin viime vuonna kaduilla. Hän muisti vielä minut! – Voi että olin ikävöinyt niitä suloisia hymyileviä kasvoja!

- Silvia

Lauantain piknik oli ihana irtiotto arjesta! Parasta aikaa näiden poikien kanssa!

Kuvassa Komboan opiskelijoita ja mun nuoria.

Kuva otettu joitain viikkoja sitten parturoinnin jälkeen

Kiivasta keskustelua ja tuijotuskilpailua

Viimeiseen kahteen viikkoon mahtuu kaiken näköistä – haastetta ja iloa. Edellisessä blogikirjoituksessa kerroin pojasta, jonka aioin viedä keskukseen. Niin siinä kävi. Lupasin pojalle, että jos hän ei karkaa keskukselta, voin tulla lauantaisin hakemaan häntä, että voimme vierailla hänen kotonaan. Varmistin asian keskuksen työntekijältä ja hän sanoi, että se sopii. Viikon päästä tulin hakemaan poikaa. Tervehdin keskuksen johtajaa ja esitin asiani. Johtajan vastaus järkytti minua: "Emme voi sallia sitä." Selitin kiihkeästi, että kyllä lapsella on oikeus tavata äitiään; lapsi kuuluu äidille. Johtaja kysyi löysinkö lapsen äidin luota vai keskuksesta. Sanoin, että kadulta (lapsi oli karannut keskukselta) ja siksi toin hänet keskukselle, koska ajattelin sen olevan parempi vaihtoehto pojalle asua. Johtaja sanoi pojan kuuluvan tällä hetkellä keskukselle ja että en voi ottaa häntä ilman, että sovin hänen kanssaan etukäteen asiasta. Ymmärrän kyllä sen, mutta luulin, että asia on sovittu jo, kun työntekijä oli niin sanonut. Kyseinen työntekijä valehteli johtajalle minun kuullen, ettei ole mitään luvannut. Kaiken lisäksi johtaja puhui minulle sellaisia asioita, että koin, että kyseessä on nyt jotain henkilökohtaista minua kohtaan. Aloin itkemään – sydämeni pohjasta. Sillä hetkellä tuntui, että varmaan minä olin enemmän pettynyt kuin poika. Juoksin täysillä pois keskuksesta.

Välillä tuntuu, että olenko liian herkkä tähän työhön. Jos olisin osannut hillitä tunteeni, olisin voinut sopia johtajan kanssa asiallisesti miten pojan tapaaminen vanhempiensa kanssa onnistuisi. Ei itku siinä auttanut yhtään mitään, pahensi vain ja antoi minusta varmasti todella huonon kuvan keskuksen väelle. Valitettavasti olen joskus todella kiivas puolustamaan lapsia ja nuoria – en aina osaa hillitä itseäni, mikä jää harmittamaan jälkeenpäin. Eräänä päivänä eräs nunna käveli vastaan, kun kuljin nuorisolauman kanssa. Tämä sisar jäi puhuttelemaan kahta nuorta ja ihmettelin, mitä on meneillä. Hän tuli lopulta luokseni ja alkoi vaahtoamaan siitä, miten näiden lasten vanhemmat päästävät heidät kaduille varastamaan jne. En ollenkaan ymmärtänyt, mikä on hänen asiansa ydin. Miten hän voi tuomita nämä lapset vain sillä perusteella, että he elävät kaduilla? Eihän hän edes tunne näiden lasten taustaa! Sanoisin, että ei varmasti ole edes kaikkien näiden lasten vika, että päätyvät kaduille. Ja mitä tämä sisar tekee auttaakseen heitä? – Nämä asiat olisivat kiinnostaneet minua hyvinkin paljon, mutta siinä tilanteessa sanoin vain hänelle hermostuneena, että haluat vain puhua ja puhua, mutta et kuuntelee yhtään. Olin yrittänyt sanoa asioita, mutta ei siinä hetkessä varmaan kenelläkään ollut ymmärrystä toistaan kohtaan. Ehkä tämän sisaren sydän oikeasti on huolissaan lapsista, mutta ei vain osannut tuoda siinä oikealla tavalla esille. Ei sitä koskaan tiedä.

Sunnuntaina menin Arushaan kahden nuoren kanssa etsimään toisen siskoa. Tarkoituksena oli tuoda sisko Moshiin erään maman luokse asumaan. Pomoni ei pitänyt ajatuksesta, että puuttuisin siskon hakemiseen, mutta antoi minulle vapauden lähteä omalla vastuullani. Varmistin mamalta, että tyttö saa muuttaa hänen luokseen. Arushassa alue, jonne menimme, oli kunnon sokkelo – savitalot kiinni toisissaan ja kapeita kujia. Vaikka oli päiväsaika, eräs heppu tarrasi laukustani kiinni. Onneksi eräs nuorista oli takanani ja riuhtaisi nuorukaisen käden pois. Hetken siinä oli tiukka tuijotus poikien välillä, mutta sitten jatkettiin matkaa. (Välikommentti: Nää nuoret on ihan mahtavia – ne puolustaa mua koko aika. Jos joku ees sanoo jotain sopimatonta mulle, nuoret vaan luo vihaset katseet heihin tai sanoo huutelijoille vihasesti. Kaupungilla nuoret kertoo mulle ketä mun pitää varoa: "Pidä laukusta kiinni, toi on roisto. Se voi vaan ottaa rahat ja juosta.") Jatkuu: Kyselyiden jälkeen löysimme tytön ja veimme hänet onnellisesti Moshiin. Kaikki hyvin ja rakastan niin paljon tätä tyttöä! Aivan ihanaa! Vaihtovaatteita hänellä ei ollut, joten lahjoitusvaatteista oli paljon apua. Huomenna menemme ostamaan vielä joitain vaatekappaleita. (Ja kaikille huolestuneille tiedoksi: en mene enää Arushan kujille)

-Silvia