Kuvia matkanvarrelta

SWAN-hankkeen alkupäiviä

 

Mahabusun nuorisovankilan pihaa

 

Innokkaat opiskelijat SWAN-hankkeen alkupäivinä

Neema's Nursery School

 

Täällä päädyin tekemään koko harjoitteluni

 

Lasten ihania piirustuksia - numeroiden hahmottamista seinällä

 

Kirkon iltapäivätoiminta

 

Luterilaisella kirkolla oltiin tiistaisin ja torstaisin vetämässä leikkejä

 

Arkea

Tytöt tuli mun mukaan tapaamaan nuoria

 

Lounas-chapati

Sadepäivä parhaassa seurassa

Kaunis Kilimanjaro ja peltomaisema Soweton ja keskustan välissä

 

Tyttöjen läksiäiset

Tässä seurassa saatiin viettää suurin osa ajasta

 

Uhuru Park ja piknik

 

 

City Running Against Aids

 

Moshin rautatieasema

Kertomukset jatkuvat

"Ei sittenkään perhettä." (22.10.2014)

Olin jo käynyt nukkumaan, mutta nuoret olivat taas niin voimakkaasti mielessäni, että tuli tarve purkaa ajatukseni ylös. On todella vaikea kuvailla ulkopuolisille elämää nuorten kanssa sekä tätä hetkeä, kun en enää ole päivittäin heidän kanssaan. Ikävä on välillä sydäntä vihlovaa. Kävelen usein Mbuyunin kaupunginosan läpi sillä mahdollisuudella, että näkisin nuoria joko keräämässä metallinpalasia kaduilta, sisäänheittämässä ihmisiä dala daloihin eli paikallisiin minibusseihin tai muuten vain norkoilemassa kadun kulmassa, ehkä myymässä muovipusseja hedelmien ostajille.

Rakastan kulkea Mbuyunissa, koska niin monet ihmiset tuntevat minut ja tervehtivät aina. Usein se todella hätkähdyttää, kun jopa minulle tuntemattomat huutavat kaduilla nimeäni. Eräänä päivänä yksi tuntematon kadun tallaaja käveli minua vastaan ja kysyi etsinkö lapsiani. En ehtinyt edes vastata, kun hän jo sanoi lasten olevan tietyssä paikassa. En ollut menossa tapaamaan heitä, mutta jotenkin tämän miehen sanat vetosivat minuun ja päädyin nuorten luokse. Käynti oli edelliseen kertaan verrattuna mukava – ostin nuorille leipää, maitoa ja suklaapatukan. Kuitenkaan asiat eivät ole enää kuten ennen, ja se on liian haikeaa. Olimme kuin perhe, mutta nyt se on kuin pyyhitty pyyhekumilla pois ja jäljellä on enää haaleat jäljet. Aivan kuin piirtäjä olisi päättänyt: "Ei sittenkään perhettä."

Tiedän, että nuoret pärjäävät. Minäkin pärjään. On vain vaikea luopua jostain, jota niin rakastaa. Miksi pitäisi luopua? No, tulin siihen tulokseen, että jos jotain suurta haluaa aloittaa, se vaatii todella paljon alustustyötä, rahaa ja tukijoukkoja. Joskus toivottavasti. Elämä nuorten kanssa on kuitenkin opettanut paljon ja tunnen olevani etuoikeutettu, että olen saanut olla osa heidän elämäänsä. Kaikki he ovat niin mahtavia persoonia enkä varmasti unohda ketään heistä. Toivon, että joskus tulevaisuudessa pystyn antamaan heille jotain, mitä nyt en voinut antaa.

Jännittäviä hetkiä (1.11.2014)

23.10., heti seuraavana päivänä edellisestä "Ei sittenkään perhettä" -kirjoituksestani alkoi tapahtua. Oli torstai-päivä ja saapuessani töistä Soweton kotiini, portin takana odotti nuori poika. Poika oli tuttu jo viime vuodelta, jolloin muut lapset esittelivät pojan minulle orpona. Muutama viikko sitten näin pojan eräässä katulapsikeskuksessa, ja nyt ihmettelin, miksi ja miten hän oli päätynyt portilleni. Poika yritti selittää jotain kaupungilla olevasta miehestä, mutta en ymmärtänyt mitä tämä mies haluaa minulta. Lopulta asia selveni – joku mies kaduilta oli ohjannut pojan luokseni, koska poika oli oleskellut taas kaduilla. Arvoitukseksi jäi, miten poika löysi kotiini, koska hän ei ole kertaakaan aikaisemmin käynyt luonani.

Poika kertoi tarinansa: Äidin saatua toisen lapsen, äiti jätti pojan tämän isälle. Isä meni uusiin naimisiin, mutta viime vuonna isän kuoltua, äitipuoli hylkäsi pojan kaduille. Poika sai paikan katulapsikeskuksesta, mutta keskuksen sosiaalityöntekijä oli lähettänyt pojan takaisin kotiin – kotiin, josta hänet oli heitetty pihalle. Poika oli taas kaduilla ja pian siis porttini takana. Poika itki tarinaa kertoessaan ja minä silittelin hänen päätään. Otin hänet kotiini peseytymään ja annoin välipalaa. Sovimme, että vien hänet takaisin keskukseen ja selvitän asian työntekijöiden kanssa. Keskuksen pihalla eräs työntekijä tuli vastaan moittien, että pojan pitäisi olla koulussa. Onneksi muut työntekijät olivat hieman ymmärtäväisempiä ja lopulta ottivat pojan vastaan. Suosittelin, että he kävisivät pojan kanssa kotona ja varmistaisivat voiko poika jäädä sinne. Lähdin surullisena, mutta onnellisena – mitä muutakaan olisin voinut tehdä?

Perjantaina kävelin kaupungilla ja ajattelin käydä katsomassa poikiani. En löytänyt ketään, mutta koin, että minun tulee vielä vähän kierrellä ja katsella. Jo kaukaa katseeni osui erääseen lippikseen, jonka tunnistin kotoani varastetuksi. Lähestyessäni tätä pahisten biljardimestaa lippistä yllään pitävä mies otti sen nopeasti pois päästään piilotellakseen sitä takanaan. Saavuin paikkaan ja sanoin suoraan miehelle swahiliksi, että näin kyllä ja haluan lippiksen takaisin. Mies pisti lätsän takaisin päähänsä ja keskittyi biljardinpeluuseen. Jatkoin kysymällä kuka lätsän oli antanut hänelle, ja monen yrityksen jälkeen sain todennäköisen varkaan nimen selville. Hetken kuluttua kysyin samalta mieheltä hänen nimeään ja kohtaus oli kuin elokuvista: "Mimi ni Bosi", mies vastasi. "Ooh, wewe ni Bosi", sanoin yllättyneenä ja edelleen jalat velttoina jännityksestä. Ympärillä olevat hymähtivät. Olin juuri kohdannut nuorten pelkäämän kadunäijän ja mennyt vaatimaan häneltä varastettua lippistä takaisin. Olin odottanut tämän miehen kohtaamista jo kesästä asti, jolloin nuoret aina raportoivat minulle Bosista – katujen pomosta. Aloin tehdä tuttavuutta ja esittelin itseni Bosille hänen pomonaan. Bosi hymyili. Lopulta pelasimme biljardia ja kaikki sujui hienosti.

Nuoret saapuivat katulapsikeskuksesta ja menin viiden nuoren kanssa kaupunkiasioille. Matkanvarrella eräs tuttu rastaheppu pysäytti meidät ja pyysi meitä istumaan hetkeksi. Muutama 30–40-vuotiasta miestä istui kahden katulapsen kanssa pähkäillen mitä tehdä heidän kanssaan. He pyysivät minulta neuvoja ja jonkun ajan juteltuamme, miehet kättelivät ja kiittivät minua, ja saimme jatkaa matkaamme. Seuraavana päivänä sain ystävältäni eräästä katulapsikeskuksesta puhelinsoiton: "Hei, täällä on joku eilen tapaamasi mies kahden katulapsen kanssa. Hän on etsinyt sua tänään joka paikasta." Mies oli kiertänyt kolmessa eri keskuksessa kysellen minua. Hän halusi minut mukaan viemään lapsia erääseen neljänteen keskukseen. Lähdin mukaan ja mies oli erittäin kiitollinen kohdatessaan minut jälleen. Tehtävä oli kuitenkin haastavampi kuin odotin. Katulapsikeskukselta meidät lähetettiin hakemaan dokumenttia poliisilaitokselta ja jo siihen mennessä oli kulunut tunteja. Miehen piti lähteä töihin, mutta huolehti kaikesta, ettei minulle tulisi kuluja taksimatkoista, jos palaisin poikien kanssa katulapsikeskukselle. Poliisin antama paperilappu leimalla ei kuulemma kuitenkaan ollut riittävä. Meidän olisikin pitänyt mennä vielä sosiaalivirastoon ja sen jälkeen poliisien olisi kuulunut tuoda lapset. Lisäksi oli viikonloppu, jolloin keskus ei ota vastaan lapsia. "Tulkaa maanantaina", minulle sanottiin. Päätin ottaa tiukan linjan, etten herkkyyteni takia alkaisi itkemään tilanteessa. Esitin työntekijöille muutamia huomaamani ristiriitoja heidän vaatimuksiinsa liittyen ja lopuksi vetosin vielä YK:n lastenoikeuksiin. Kuin ihmeen kaupalla hetken kuluttua työntekijä sanoi minulle vastaanottavansa lapset sillä hetkellä. Helpotuksen huokaus – taas sain olla kiitollinen päivästä.

Kaksi maanviljelijää ja perhe -vertauskuva – iltasatua nuorille

Noin kuukausi sitten vaikeiden tapahtumien jälkeen sain ajatuksiini tarinan, jonka piirsin  pieniksi kuviksi ja kerroin iltasatuna kaikille tuntemilleni nuorille kaduilla. Tässä suurin piirtein sama tarina ja sen selitys:

"Olipa kerran perhe, joka eli köyhyydessä eikä heillä ollut rahaa ruokaan. Samassa kylässä asui kaksi maanviljelijää, jotka halusivat auttaa tätä perhettä. He ajattelivat, että jos he istuttaisivat suuren puun, ehkä perhe voisi nauttia sen hedelmistä. Niinpä maanviljelijät näkivät paljon vaivaa valmistaakseen puulle hyvän maaperän kasvaa – he käyttivät siihen kaiken aikansa ja voimavaransa samalla uskoen, että jonain päivänä he voivat tarjota perheelle jotain, mikä kestää. Maanviljelijät antoivat perheelle yhden tehtävän; Jos he kastelisivat maaperää, he saisivat lopulta syödä puun sadon. Valitettavasti perhe ei ymmärtänyt kastelun tärkeyttä, vaan he alkoivat kaivamaan maata kunnes löysivät siemenen, joka oli juuri alkanut itämään. He söivät nälissään siemen. Maanviljelijät tullessa takaisin he huomasivat kaiken työnsä menneen hukkaan – mitään ei ollut enää jäljellä."

Tässä vaiheessa tarinaa nuoret kuuntelivat hiljaa ja kysyin heiltä: "Mitä luulette, miltä maanviljelijöistä tuntui?" Poikien vastaukset olivat asiallisia. Seuraavaksi kerroin selityksen (ei täysin näillä sanoilla, mutta asia on sama):

"Perhe kuvaa teitä [nuoria] ja maanviljelijät ovat minä ja poikaystäväni. Viime vuodesta lähtien olemme halunneet auttaa teitä. Tänä vuonna onnistuimme vuokraamaan asunnon, olemme kuluttaneet kaikki varamme, aikamme ja ajatuksemme teihin, koska rakastamme teitä. Uskoimme, että joskus voimme tarjota teille jotain, mikä kestää. Kuitenkin annoimme teille tietyt säännöt, joita noudattaessanne voimme mahdollisesti tulevaisuudessa tajota teille asuinpaikan, koulutuksen, työn tai muuta vastaavaa. Valitettavasti ette kunnioittaneet näitä sääntöjä ja meitä, vaan ahnehditte kaiken heti. Kesästä asti olen puhunut luottamuksen tärkeydestä, mutta nyt kun se on viety, sitä on vaikea enää saada takaisin. Edelleen rakastan teitä, mutta en tiedä mitä voin tehdä." Pojat tuntuivat ymmärtävän.

Nyt lähes kuukausi on kulunut tarinan kertomisesta. Eilen olin poikien kanssa kaupungilla ja kohtaaminen oli iloista. Juttelimme joulusuunnitelmista, mutta en osannut luvata, mitä voisimme tehdä yhdessä. Yhtäkkiä eräs pojista alkoi puhumaan siemenestä, etteivät he enää syö sitä, vaan odottavat hedelmiä. En aluksi ymmärtänyt lainkaan, mitä poika tarkoitti kunnes lopulta välähti! Hän tarkoitti vertauskuvaani. Poika sanoi minulle: "Start a new page." "Niin, uusi sivu", jäin hymyillen miettimään asiaa.

Baraka hana haraka haraka

Baraka hana haraka haraka

Nää rakkaat ystävät tuli piristämään mun syksyä. Tuli tarpeeseen
 saada jakaa asioita vanhojen kunnon Tansania-ystävien kanssa. 

Tällaisella SWAN-porukalla oltiin pari viikkoa – kolme opettajaa ja viisi sosiaalialan opiskelijaa eri Ammattikorkeista. Oli kyllä iso apu, että oma opettaja tuli paikan päälle katsomaan tilannetta. Kiitos siitä Harrille! Opettajat palasivat Suomeen, mutta tytöt jäivät. Tytöt ovat tuoneet turvaa ja iloa jokaiseen päivään, niin kiitollinen olen heistä jokaisesta – Nina, Anniina, Veera ja Hannele!

Tapasin rakkaita lapsia viime vuodelta Amani-keskuksella,
jonne en valitettavasti päässyt tällä kertaa harjoitteluun.

Huh, mistä aloittaisin? Kuukauden olen nyt asunut Art In Tanzanian tiloissa, kun en saanut lupaa asua omassa kodissani. On ollut kuitenkin hyvä olla, kun on saanut niin paljon vertaistukea muilta suomalaisilta ja meillä on valtavan hyvä yhteishenki. Valitettavasti kaikki ei ole kuitenkaan mennyt ihan putkeen. Ensinnäkin minun oli annettu olettaa, että voisin tehdä hankkeen aikana työtä tuntemieni nuorten parissa, mutta paikan päällä se toive lyötiin jo ensimmäisenä päivänä. Sen jälkeen nyt neljän viikon ajan olen yrittänyt hakea moneen eri katulapsikeskukseen ja nuorisovankilaan harjoitteluun, mutta kaikista on tullut kielteinen vastaus. Nyt siis aion tehdä harjoitteluni eräässä esikoulussa (Neema's Nursery School) kolmen muun opiskelijan kanssa, vaikka en koe pienten lasten kanssa työskentelemistä niin omaksi jutukseni.

Tällä viikolla olin Neema's Nursery Schoolissa jo parina päivänä, ja tunsin itseni kuitenkin jollain tavalla tarpeelliseksi. Paikka on erittäin haasteellinen, kun lapset ovat hyvin eri tasoisia ja heidän keskittymisensä on todella vaikeaa. Suuri osa lapsista on orpoja. Meillä neljällä opiskelijalla on ollut kahdeksan oppilaan ryhmä, mutta välillä olemme tekemisissä myös toisen isomman nuorempien lasten ryhmän kanssa. Paikalla on myös välillä 13-vuotias tyttö, joka ilmeisesti ei ole päässyt muuhun kouluun. Hänelle olen saanut opettaa allekkain vähennys- ja yhteenlaskuja. Opinnäytetyötä tuskin tulen tekemään täällä ellei ihmettä tapahdu.

Nuorten kanssa on ollut nyt hiljaista aikaa. Pari viikkoa sitten jouduimme rajaamaan nuoria, kun käyttäytymissäännöt eivät olleet menneet perille. Nuoret olivat olleet hyvin levottomia ja heidän käytöksensä sopimatonta, emmekä voineet sallia tiettyjä asioita tapahtuvan kodissamme. Kukaan ei ole tähän päivään mennessä ollut valmis katumaan tekojaan eikä siten myöskään osoittanut todella tarvitsevan apuamme. Olen käynyt niin paljon erilaisia tunteita läpi tähän liittyen: vihaa, turhautumista, arvottomuuden tunnetta, epäonnistumista, ikävää, rakkautta, surua, pettymystä jne., mutta kuitenkin koen rauhaa sen suhteen, että nyt on hyvä edetä rauhallisesti, pienin askelein. Tulevaisuuden suunnitelmani ovat todella avoinna, mutta on vain elettävä päivä kerrallaan.

Kiitos edelleen kaikille, jotka jaksavat rohkaista ja kannustaa! Arvostan sitä todella paljon!

Ps. Toivottavasti kuvat tuovat vastapainoa synkkään tekstiin! Kuvista aina muistaa kuinka onnellisiakin päiviä on ollut!

–Silvia  

Mombasasta selvisin ehjin nahoin

Silvian 24 v. synttärit!

Pojat teki mulle synttärikampauksen
ja koristeli tuolin kakkua varten

Synttärijengiä – rakastan

Ystäväni Piia, Fadhil ja William oli myös
juhlimassa mun synttäreitä

En ostanut pojille shampanjaa, mutta silti kuohui ihan hyvin. 

Ruokabanaanin kokkausta  

Mulle tehdään erikseen liha, koska mä en
syö keitettyjä epämääräsiä "liha"paloja

Poikien toiveruoka valmiina annoksina

Kenkäostoksilla kirpparilla

Materuni Waterfalls

Muutaman pojan kotiseudulla vesiputoksilla, mutta monet
eivät koskaan olleet nähneet tällaisia maisemia

Ikimuistoinen päivä Materuni-vesiputoksille.
Päivää oli odotettu todella pitkään ja kaikki nautti retkestä! 

Seikkailua ja pakkolomaa Mombasassa

Syökää kanaa! Syökää munkin puolesta!

Mä vaan ihmettelen Jumalan hyvyyttä mua kohtaan. Tulin tänään takaisin Moshiin viiden päivän lomalta Keniasta Mombasasta, jossa olin viisumijuttujen takia. Matka osoittautui mitä parhaimmaksi tavaksi siirtyä uusiin kuvioihin täällä Afrikassa. Mombasassa yövyin ystäväni luona ja sain vain koota ajatuksiani ja levätä. Tuntui niin hyvältä. Jumala vaan vuodatti muhun rakkauttaan ja antoi uutta voimaa. Ensi viikolla mulla alkaa SWAN-hanke ja saan paljon suomalaista seuraa, jopa opettaja tulee tsekkaa tilanteen paikanpäällä.

Viime viikot Tansaniassa ovat olleet vähän haasteellisia. Sekä mun että poikien on pitänyt vähän väliä pyydellä toisiltamme anteeksi asioita, mutta ihaninta, että aina tilanteet ovat kääntyneet parhain päin ja olemme saaneet jatkaa rakkaudessa. Esimerkiksi mä saatoin käskeä jonkun pojan pihalle, kun pojat tappeli, mutta koska en ymmärtänyt koko tilannetta, poika koki epäoikeudenmukaisuutta. Multa taas vietiin parina päivänä jotain pientä tavaraa/rahaa, minkä takia sanoin, että voivat tulla vasta sitten takaisin, kun joku tunnustaa tekonsa. Pojat olivat päivän poissa, mutta seuraavana päivänä osa porukkaa tuli pyytelemään anteeksiantoa varastaneen pojan puolesta. Ikävä meillä kaikilla oli ollut, ja pojat sanoivat, että nyt heillä ei ole enää äitiä ja nälkäkin oli. Sanoivat, että haluaisivat mun menevän Mombasaan hyvillä mielin, joten ajattelivat sovittaa pojan teon keräämällä varastetun summan rahaa porukalla. No, en mä tietenkään ole rahan perään vaan yritin selittää heille luottamuksen tärkeydestä. Yli kuukauden olen yrittänyt opettaa heitä puhumaan totta ja välillä olen onnistunutkin. Lopulta annoin anteeksi ja taas iloittiin yhdessä.

Viime viikonloppuna olin seikkailemassa kahden nuoren kanssa. Lähdin viemään toista poikaa kotiin, jotta hän voi käydä koulunsa loppuun (loppukokeet). Olin ajatellut palaavani heti takaisin Moshiin, mutta paikan päällä meille ilmoitettiin, ettei busseja enää mene. Jäimme siis yöksi perheen luokse. Jos jotain pitäisi kehua Tansaniasta, mainitsisin varmasti heti ensimmäisenä ihmisten vieraanvaraisuuden. En ikinä unohda niitä kertoja, kun olen yöpynyt paikallisten kodeissa. Tällä kertaa sain nukkua äidin ja siskon vieressä isossa sängyssä. Ruuat laitettiin ja pesuvesi keitettiin lämpimäksi (sellaista luksusta mulla ei ole edes täällä omassa kodissa). Kaikki maailman naapurit tulivat tervehtimään ja pojan opettajankin kanssa ehdin jutella puhelimessa.

Aamulla teurastettiin kukko ja se keitettiin siinä samassa hetkessä. Painajaiseni alkoi – voinko mä kieltäytyä syömästä vieraassa paikassa? Mut oli jo syötetty täyteen munkkeja, riisiä ja teetä, ja sanoin olevani kylläinen. Pojat myöhemmin pelastivat mut tilanteesta ja söivät puolestani. He tietävät, etten syö lihaa (Tansaniassa – koska se ei ole lihaa vaan ihan jotain muuta). Kävimme naisväellä seurakunnassa, missä taas sain tansanialaiseen tapaan heti ensimmäisenä mikrofonin käteeni tervehtiäkseni vierailijana seurakuntaa. Kokouksen jälkeen minut vietiin tapaamaan pastoria – mukava kokemus ja suoriuduin täysin swahilin kielellä. Kokouksen jälkeen syötiin ranskiksia ja kukkoa – tällä kertaa söin, mutta oudot palat jätin pojille. Sen jälkeen meidät oltaisiin heti perään syötetty vielä ugalilla (maissipuuro), mutta siitä oli pakko kieltäytyä, kun ei enää mahtunut. Busseja ei näköjään edelleenkään mennyt Moshiin, joten otettiin fantastinen safariautokyyti puoliväliin, josta jatkettiin bussilla Moshiin. Kaikesta selvittiin, vaikka matkalle olin varannut vain pienen pienen määrän rahaa ja kännykän, josta loppui akku.

Tässä kukko kiekuu ja lopulta kiehuu pilkottuna padassa. Kaikki osat käytetään huolella mm. mahalaukkua myöten.

Pojat kokkaa niin innoissaan, että harvoin mä enää touhuan keittiössä. Yläkuvissa tehdään chapatia ja papuja ja alhaalla perinteinen "Chipsi mayai" eli munakas, jossa ranskiksia.

Perhearkea

Oon asunut jo viikon täällä kodissa ja nuoretkin ovat käyneet lauantaista lähtien joka päivä. Komboan johtajan kanssa sovimme, että siirtäisimme mun toiminnan tänne vuokra-asuntoon, joten pojat pääsee nyt pikkuhiljaa totuttautumaan tän talon rutiineihin. Vanhin poika makaili tänään patjalla ja tuumasi mulle ääneen: "Tää on eka kerta varmaan kuuteen vuoteen, kun nukun patjalla." Pojat odottavat kovasti muuttoa, mutta ensin pitää käydä yhdistyksen perustamisprosessi läpi, jotta kaikki menee oikein.

Lauantaina olin luvannut kokata nuorille kanaa ja pyysin ystävääni viemään minut kanaostoksille. Hetken olin hämmästyneenä: "En mä osaa teurastaa!" Mietin kyllä, että varmaan pojat auttais mua, mutta ei, vaihdoin ostospaikkaa ja päädyin ostamaan ihan valmiiksi nyljityn kanan. Senkin kokkaamisesta olin vähän huolissani – miten liha erotellaan kaikesta muusta? Haha, minä uusavuton. No, kun pääsin kotiin, annoin sen poikien tehtäväksi. Siitä vaan toimeksi – veitsi käteen ja pilkkomaan, ei se sen vaikeempaa ollut… ja kaikki osat pataan. Siellä vedessä ne lihat, luut, suolet ja muut kiehui. Koirille ei pojat raaskineet mitään melkein antaa ja liemenkin pojat halusivat välttämättä juoda. Kasvismuhennoksen maustamisen jälkeen mut häädettiin keittiöstä pois. Kysyin innokkaasti kokanneelta pojalta, miten hän on oppinut kokkaamaan niin hyvin. Poika vastasi leveä hymy kasvoillaan: "Äiti opetti."

Mä oon päässyt vierailemaan jo parin pojan kodissa, ja jotkut pojat ovat avautuneet mulle enemmän elämästään. Tosi järkyttäviä stooreja, mutta kuitenkin ihmettelen miten kaikesta epäoikeudenmukaisuudesta huolimatta ihminen voi olla niin rakastavainen ja hyväkäytöksinen. Harmittaa myös niin paljon, miten jotkut ihmiset leimaa nää nuoret; Kävelin noin kymmenen nuoren kanssa kaupungilla ja eräs nuori nainen huomautti mulle vakavaan sävyyn, että oo varovainen laukkus kanssa. Nuoret kantaa aina mun laukkuja ja siellä on kaikki mun arvotavarat: läppäri, iPhone ja rahat. Nää nuoret on mun perhettä ja luotan heihin. Ja jos joku jotain joskus multa veisi, tiedän, että muut nuoret olisivat tosi vihaisia ja etsisivät pojan käsiinsä ja vaatisivat omaisuuteni takaisin. Nuoret saattaa välillä ottaa mun kännykänkin ja mennä jonnekin, mutta yleensä kännykästä vaan häviää vähän tiedostoja ja akku on aina loppu kesken päivää. Sama läppärin kanssa.

Eräänä päivänä meidän joukossa oli yks uus poika, joka kanto mun apuna muovikassia, joka oli täynnä meidän kodin lautasia, lusikoita ja muita. Poika hävis jonnekin hetkeksi ja alettiin muiden kanssa miettimään, oliko hän juossut karkuun tavaroiden kanssa. Musta oli hauska, kun yks pojista huudahti: "Siellä oli meidän perheen ihoöljy!" – "meidän perheen". Poika kuitenkin palasi teiltään.

Isot halit koti-Suomeen! On kyllä koti-ikävä! Ikävä omaa sänkyä, ruokaa, perhettä ja ystäviä! Suomen ihanan kesänkin missasin, mut en mä tätä aikaa silti olis vaihtanut toiseen.

Simba – meidän pienempi vahtikoira

Love, Silvia

Tilannepäivitys

KOTINI – rauhallisella seudulla, iso piha, kolme makuuhuonetta, keittiö, ruokasali/olohuone ja kaksi kylpyhuonetta

Rakkautta

Kaksi kuukautta on kulunut täällä Tansaniassa nyt ja niiiin paljon on tapahtunut. Viimeisin projekti on ollut talon vuokraaminen – monen vaiheen jälkeen sain siis vuokrattua kokonaisen talon Moshin keskustan ulkopuolelta 12 kuukaudeksi kerrallaan. Aion majoittaa tutuiksi tulleet nuoret taloon ja asua itse siinä paikallisten vapaaehtoisten kanssa. Mahdollisuuksien mukaan myöhemmin voisin lähettää nuoret kouluun/töihin. Olen ottanut aika rohkeita "uskonaskeleita", vaikka kaikesta varmuutta ei olekaan. Mielestäni kuitenkin jotain pitää yrittää, jotta voi nähdä, onko se tapa toimiva. Sisimpäni riemuitsee kaikista rohkaisun sanoista, joita olen saanut teiltä – voin sanoa, että ne merkitsevät enemmän kuin voitte uskoa! Kiitos kaikille, jotka ovat lähteneet uskossa mukaan tukemaan projektia myös taloudellisesti! Olemme jo ostaneet patjoja ja tänään yritämme löytää kaasulieden. Nuorillekin kerroin, että suomalaiset ystäväni tukevat heitä, ja nuoret ovat erittäin kiitollisia ja iloisia ja toivottavat kaikki tänne tervetulleiksi! 

Vielä elokuun olen sidottu Komboa-keskuksen toimintaan (maassaololupa ei salli työskentelyä Komboan ulkopuolella). Yritän siis selvitellä elokuun ajan, miten minun olisi mahdollista majoittaa nuoret laillisesti. Olen lukenut "lastenkodin" perustamiseen liittyvää lakia, mutta sen toteuttamiseksi minulta ilmeisesti vaaditaan tutkintotodistus (ellei henkilökunnassa ole tarpeeksi muita sosiaalialan henkilöitä – tällä hetkellä meillä on vain yksi ja tarvittaisiin käsitykseni mukaan vielä toinen). Nuorisovankilassa työskentelevä tuttavani kyllä sanoi, että yleensä yhdistyksen voi perustaa ja toiminnan aloittaa ennen sen virallistamista, mutta haluan varmistaa vielä asian oikeilta viranomaisilta, ettei tule hankaluuksia.

Olen tehnyt "töitä" putkeen kaksi kuukautta ja olen ollut enemmän ja vähemmän uupunut, myös kovassa flunssassa yli viikon (nyt antibioottikuurilla). Otin siis tämän viikon vapaata lepäämiseen ja opiskeluun – 9 esseetä pitäisi kirjoittaa sunnuntaihin mennessä. Viime yön olin ensimmäistä kertaa uudessa kodissa, hieman alkeellista, mutta hyvin siellä nukkui!

Kommentoikaa ja kyselkää mitä tahansa!

Iloisin terveisin kylmästä Tansaniasta,

Silvia

Haavojen puhdistusta ja muita pelastustoimia

Eräänä päivänä kävin vierailemassa toisessa keskuksessa, jossa nuorilla on myös tapana välillä käydä. Kysyin millaista palvelua he tarjoavat näille nuorille ja kaikki kyllä kuulosti hyvältä. Ihmettelin vain, miksi nuoret kuitenkin tulivat suoraan kyseisestä keskuksesta minun portilleni haavojen puhdistukseen, vaikka paikan koordinaattori oli nimenomaan sanonut, että hekin puhdistavat haavoja. Osa nuorista selitti minulle, että jotkut työntekijät eivät kuulemma halua heitä enää keskukselle...

Jos jollain nuorista tulee haava ja hoidan sitä, yhtäkkiä siinä on lauma ympärilläni selittämässä, että tarvitsisi lääkettä, sidettä tms. Kyse ei ole oikeasti siitä, että he tarvitsisivat juuri niitä asioita, vaan hyväksyntää – jokainen kaipaa olla vähintään yhtä arvokas, tasavertainen muiden kanssa. Välillä hoidan myös näitä "piilossa olevia haavoja", mutta välillä kyllä sanon, että siinä ei ole haavaa, ei se tarvitse laastaria.

Monesti olen turhautunut enkä tiedä mitä hyötyä minusta on näille nuorille. Kuitenkin se ajatus lohduttaa, että jos nuoret eivät jotain työstäni saisi, ei heitä lähes joka päivä tulisi lisää keskukselle. Eräs päivä nuoria oli 15 kerrallaan – ei se mitään, jos he olisivat kaikki minulle tuttuja, mutta uusien kanssa on haastavampaa, kun ei vielä tunne persoonaa ja käyttäytymistapoja. Valitettavasti myös jotkut jo tutummatkin nuoret tuottavat pettymyksiä. Nuoretkin ilmeisesti pettyivät minuun viime viikolla, kun olettivat minun auttavan eräässä asiassa, mutta minua turhautti enkä auttanut. Eivät tulleet keskukselle viikkoon, kunnes tapasin heidät muualla ja sain selitettyä asiat. Toisaalta teki minulle hyvää, että joinain päivinä oli vain muutama nuori. Jotkut nuoret tosin vaihtoivat maisemaa, esimerkiksi yksi nuori lähti kotiin kauas eri kaupunkiin (en ole varma menikö yksin vai poliisien saattamana). Vähän haikea olo, mutta toivon, että hän sopeutuu kotielämään.

Tällä hetkellä mulla on vähän paha olo sisällä, kun tiedän, että yksi nuoristani on poliisin arestissa. Tää on jo toinen poliisikeissi parin viikon sisällä. Viime kerralla kävin anomassa nuoren pois, mutta tänään en mene… en mene huomennakaan. Eilen puhuin nuorille vakavasti joistain asioista, mutta tänään tämä kyseinen nuori oli mennyt tekemään juuri niitä tekoja, joista varoitin – ja poliisi otti kiinni. Ehkä ne poliisit osaa opettaa paremmin kuin minä.

On myös iloisia asioita: Olen iloinnut, että joukkoon on liittynyt joitain nuoria, jotka osaavat täydellisesti englantia!!! Mullahan harvoin on ollut ketään tulkkaamassa, eli olen selvinnyt vain swahilin taidoillani – se huoli on pois nyt. Tänään ilahduin, kun Komboa-keskuksen ohi käveli poika, jonka muutama viikko sitten palautin kaduilta katulapsikeskukselle. Hän oli matkalla kouluun ja hyvältä näytti koulupuvussaan. Tapasin myös katulapsikeskuksessa yhden pojan, johon tutustuin viime vuonna kaduilla. Hän muisti vielä minut! – Voi että olin ikävöinyt niitä suloisia hymyileviä kasvoja!

- Silvia

Lauantain piknik oli ihana irtiotto arjesta! Parasta aikaa näiden poikien kanssa!

Kuvassa Komboan opiskelijoita ja mun nuoria.

Kuva otettu joitain viikkoja sitten parturoinnin jälkeen