Haasteiden edessä

Keskiviikkona aloitin täällä keskuksella uuden projektin. Koska lapsia oli tullut joka päivä portin eteen odottamaan mua ja en oikein ollut löytänyt keskuksen toiminnoista itselleni sopivaa työmuotoa, sovittiin pomon kanssa, että lapset voisivat tulla joka päivä keskukselle pesulle, "terveystarkastukseen" ja aamiaiselle. Keskiviikkona he voisivat olla koko päivän ja voisin opettaa heille muun muassa korujen tekoa ja he saisivat myös syödä lounaan. Lauantaisin voitaisiin mennä esimerkiksi uimaan tai pelaamaan jalkapalloa.

Käytännössä olen kuitenkin lasten kanssa aamusta iltaan. Ne seuraa mua joka paikkaan kunnes osaan sanoa heille, että nyt haluan mennä yksin kotiin tai jonnekin. Oon välillä tosi turhautunut, koska musta tuntuu etten oikeasti vaan osaa auttaa heitä oikein. Keskiviikkona suutuin heille kovasti, koska olin monesti kieltänyt tappelemisen, mutta yhtäkkiä taas syntyi kova tappelu. No, se saatiin selvitettyä onneksi ja lapset pyysi multakin anteeksi.

Eilen jouduin taas uusien haasteiden eteen. Lapset, joihin olin luottanut hyvin, menetti täysin mun luottamuksen. Nää lapset on niiiin ovelia. Päivän lopputulos oli se, että neljä lasta oli yhtäkkiä mennyt eri kaupunkiin Arushaan ja yhden lapsen, jonka olin lähettänyt kyydillä kotiin, löysinkin liimapäissään ja muissa aineissa kaduilta.

Nyt kirjoitan tässä blogia ja katselen kahden lapsen hampaidenpesua. Samalla mietin mitä tehdä ton yhden kanssa. Varmaankin mennään keskukselle tänään ja yritän saada hänet pysymään siellä ja käymään koulua.

Sydän tulessa

Mulla on ollut vaikee viikko takana. Olin kipeenä ja nukuin päivät ja yöt, ja kaikki asiat tuntu masentavan. Tuntu, että oon ihan hyödytön, kun mua vaan palvellaan ja mulle opetetaan kaikkea (maalaamista, korujen tekoa jne.) enkä mä oo vielä tehnyt mitään keskuksen eteen. Lapset tulee lähes joka päivä mun portin eteen odottamaan ja siinäkin oon ihan avuton, kun en tiedä mikä ois oikee tapa auttaa heitä – pakko mennä sillä viisaudella, mitä mulle tähän hetkeen on annettu. 

Keskiviikkona kuitenkin päätin tehdä mielenmuutoksen – päätin, että mä osaan tehdä jotain ja aloin ehdottaa pomolle juttuja. Juteltiin monista asioista ja mun olo helpotti. Sain maassaololuvankin vihdoin ja nyt voin tehdä töitä keskuksella.

Keskiviikkoilta oli ihana, kun mentiin kaduille ja saatiin seuraksi toista kymmentä lasta/nuorta. Mulla on aina niin rakastettu olo noiden nuorten seurassa. Oon kehittynyt paljon swahilin kielessä, mikä myös lähentää meidän välejä. Eilen kävin lasten kanssa sairaalassa, kun yhdellä pojalla oli paljon ikävän näkösiä haavoja. Kaduillakin oon aina varautunut ensiaputarvikkeisiin, onneks tuli ostettua kaikenlaista jo Suomesta.

Tänään aamulla muistin erään tapahtuman vuodelta 2003. Olin lasten kesäleirillä ja eräs mies rukoili mun puolesta. Jumala näytti hänelle rukouksessa kuvan, jossa ympärilläni oli lauma katulapsia, jotka halaili ja pussaili mua. Olen aina rakastanut lapsia, mutta tuosta koskettavasta hetkestä lähtien olen saanut sydämelleni tehdä katulapsityötä. Välillä asia unohtuikin. Nyt 11 vuoden päästä kuitenkin tuo Jumalan antama kuva on toistunut ihan todellisessa elämässä ja saan elää sydän tulessa. Ja tää on toivottavasti vasta alkua. Seuraavaksi haaveilen, että myös nää lapset ja nuoret vois unelmoida suuria ja elää niitä todeksi. Jumalan kanssa mikään ei oo mahdotonta! <3 p="">

Mua kutsutaan maasaiksi ja oon valinnut sen omaksi heimokseni.

On ollut ihana tutustua joidenkin lasten äiteihinkin. Tämä mama, jolta ostin maasai-kaulakoruni, sattuikin olemaan tuntemani pojan äiti. :)

Ugali na maharage – tätä ruokaa syön lähes päivittäin.

"NIME RUDI!"

Nyt on kulunut viikko täällä Tansaniassa. Olin ihan sanaton lentokentällä ja jännitti hirveesti, mutta nyt alan olee taas kuin kotona. Olin Arushassa ensin pienellä lomalla ja lauantaina tulin Moshiin. On tosi hauskaa, että ihmiset tunnistaa mua kaduilla: "Hei, sä tanssit sillon keskustassa!", "Hei moi, mitä kuuluu? Oot tullut takaisin! Muistatko mut?" jne.

Asun siis täällä keskuksella, jossa oon myös vapaaehtosena – mulla on oma iso huone ja kylpyhuone, ja mua vaan palvellaan täällä (pedataan peti, siivotaan huone, pestään pyykit, tuodaan aamiainen huoneeseen). Mulla on myös tavallaan toinen koti täällä paikallisen perheen luona, jossa käyn usein illallisella. Ai että viihdyn näiden ihmisten kanssa ja opin samalla kulttuuria ja kieltä! <3 ehk="" englantia="" h="" ik="" ja="" k="" keskuksella="" kiva="" maalailtu="" mun="" n="" nuorempia="" nuoret="" ollaan="" on="" opiskeltu="" p="" saada="" sek="" si="" suunnilleen="" t="" tanssittu="" tietotekniikkaa="" tosi="" uusia="" v="" vi="" ym.="" yst="" yv="">

Lauantaina oli pakko mennä heti keskustaan ja heti ensimmäiseksi törmäsin kadulla "mun poikaan" – sanon häntä pojakseni, koska viime kerralla hän nimitti mut äidikseen ja edelleen hän kutsuu mua äidiksi. Käytiin sunnuntaina hänen omassa kodissaan kaupungin ulkopuolella ja sielläkin hän sanoi biologiselle mamalleen, että mä olen hänen äitinsä. Mama oli aivan ihana ja aion olla yhteydessä häneen enemmänkin. Joka tapauksessa, oli aivan ihana jälleennäkeminen pojan kanssa – ei voi sanoin kuvailla! Kaiken lisäksi löydettiin muutkin tutut lapset ja nuoret ja vietettiin koko ilta heidän kanssaan. Se ilta sai mut onnesta sekaisin, en tiedä millon viimeks oisin kokenut niin paljon rakkautta. Menin seuraaavanakin iltana kaduille ja silloinkin oli aivan ihanaa. Kuitenkaan ihan kaikkia lapsia en oo vielä tavannut – ne pitää etsiä jostain.

Huomaan, että tää mun poika on kiintynyt muhun tosi kovasti – hän odotti eilen aamulla mun portin edessä. Hoidin asioitani eilisen päivän ja poika kulki mun mukana. Sovittiin, että hän voisi tulla torstaina, koska teen töitäkin ja aina en voi viettää aikaa hänen kanssaan. Kuitenkin hän oli tänäkin aamuna mun portilla. Näiden lasten auttaminen ei oo kaikkein helpointa hommaa ja tarvin tosi paljon viisautta siihen. Kaiken lisäksi täytyy kiinnittää huomiota tosi paljon siihen miten kohtelee jokaista lasta, eettisiä kysymyksiä tulee koko ajan mieleen – "Tämä lapsi haluais tätä, mutta voinko antaa, jos en anna muille?" jne. Jo lauantaista lähtien lasten keskuudessa on syntynyt mustasukkasuutta. Vaikka oikeasti rakastan heitä kaikkia ja haluaisin kohdella kaikkia tasavertaisesti, se on tosi vaikeeta. Jotkut lapset tulee vaan itestään lähelle, joilloin heille antaa automaattisesti huomiota. Tänään yritin pysyä kiinni sovitusta ja sanoin pojalleni, että tapaamme huomenna. Hän pyysi mua saattamaan hänet tien päähän ja siellä hän alkoi itkemään. Hetken kuluttua hän pyysi minua katsomaan taakseni ja sanoi: "These kids are coming to fight me." Huomasin viisi isompaa kadun lasta, yhdellä metallinen itsetehty ase tai siltä se ainakin näytti. Lapset oli jo kuulemma satuttaneet mun poikaa sen jälkeen, kun olin lähtenyt kaduilta.  Sen takia oon viime päivinä maksanut pojalle, että pääsee kotiin yöksi. Tänään onneksi mun ystävä sattu tulee paikalle ja pyysin häntä saattamaan lapset kaupunkiin.

Kävin tänään myös Msamaria-keskuksessa, jossa viimeksi olin töissä. Lapset tuli heti ympärille kysymään, että muistanko heidän nimiään… APUA! Noin 30 lasta ja kaikkien kanssa en ole ollut edes paljoa tekemisissä. Se on kauhee tilanne, mutta selvisin – yhden nimeä en ihan muistanut heti. Oli ihana nähdä, kuinka lapset ovat edistyneet koulussa ja tällä hetkellä kaikki Msamarian lapset käyvät koulua (kiitos monien sponsoreiden).

Mulla on kaikki hyvin – vähän vielä haen omaa tehtävääni täällä, mutta uskon olevani oikeassa paikassa. :) Vaikeitakin hetkiä on jo ollut, mutta tähän asti "Hakuna Matata!" – Rento meininki. :)

Kiitos kaikille, jotka ovat tukeneet mua rukouksissa ja taloudellisesti (on tullut tarpeeseen) ja kiitos kaikille, jotka lahjoittivat vaatteita ym. Joitain vaatteita on mennyt jo jakeluun ja jotkut vielä odottaa omistajaansa.

Mä en muuten omista kameraa, mutta kännykkäkuvia saatte, kun ehdin ottaa. :) 

<3: p="" silvia="">