Oon asunut jo viikon täällä kodissa ja nuoretkin ovat käyneet lauantaista lähtien joka päivä. Komboan johtajan kanssa sovimme, että siirtäisimme mun toiminnan tänne vuokra-asuntoon, joten pojat pääsee nyt pikkuhiljaa totuttautumaan tän talon rutiineihin. Vanhin poika makaili tänään patjalla ja tuumasi mulle ääneen: "Tää on eka kerta varmaan kuuteen vuoteen, kun nukun patjalla." Pojat odottavat kovasti muuttoa, mutta ensin pitää käydä yhdistyksen perustamisprosessi läpi, jotta kaikki menee oikein.
Lauantaina olin luvannut kokata nuorille kanaa ja pyysin ystävääni viemään minut kanaostoksille. Hetken olin hämmästyneenä: "En mä osaa teurastaa!" Mietin kyllä, että varmaan pojat auttais mua, mutta ei, vaihdoin ostospaikkaa ja päädyin ostamaan ihan valmiiksi nyljityn kanan. Senkin kokkaamisesta olin vähän huolissani – miten liha erotellaan kaikesta muusta? Haha, minä uusavuton. No, kun pääsin kotiin, annoin sen poikien tehtäväksi. Siitä vaan toimeksi – veitsi käteen ja pilkkomaan, ei se sen vaikeempaa ollut… ja kaikki osat pataan. Siellä vedessä ne lihat, luut, suolet ja muut kiehui. Koirille ei pojat raaskineet mitään melkein antaa ja liemenkin pojat halusivat välttämättä juoda. Kasvismuhennoksen maustamisen jälkeen mut häädettiin keittiöstä pois. Kysyin innokkaasti kokanneelta pojalta, miten hän on oppinut kokkaamaan niin hyvin. Poika vastasi leveä hymy kasvoillaan: "Äiti opetti."
Mä oon päässyt vierailemaan jo parin pojan kodissa, ja jotkut pojat ovat avautuneet mulle enemmän elämästään. Tosi järkyttäviä stooreja, mutta kuitenkin ihmettelen miten kaikesta epäoikeudenmukaisuudesta huolimatta ihminen voi olla niin rakastavainen ja hyväkäytöksinen. Harmittaa myös niin paljon, miten jotkut ihmiset leimaa nää nuoret; Kävelin noin kymmenen nuoren kanssa kaupungilla ja eräs nuori nainen huomautti mulle vakavaan sävyyn, että oo varovainen laukkus kanssa. Nuoret kantaa aina mun laukkuja ja siellä on kaikki mun arvotavarat: läppäri, iPhone ja rahat. Nää nuoret on mun perhettä ja luotan heihin. Ja jos joku jotain joskus multa veisi, tiedän, että muut nuoret olisivat tosi vihaisia ja etsisivät pojan käsiinsä ja vaatisivat omaisuuteni takaisin. Nuoret saattaa välillä ottaa mun kännykänkin ja mennä jonnekin, mutta yleensä kännykästä vaan häviää vähän tiedostoja ja akku on aina loppu kesken päivää. Sama läppärin kanssa.
Eräänä päivänä meidän joukossa oli yks uus poika, joka kanto mun apuna muovikassia, joka oli täynnä meidän kodin lautasia, lusikoita ja muita. Poika hävis jonnekin hetkeksi ja alettiin muiden kanssa miettimään, oliko hän juossut karkuun tavaroiden kanssa. Musta oli hauska, kun yks pojista huudahti: "Siellä oli meidän perheen ihoöljy!" – "meidän perheen". Poika kuitenkin palasi teiltään.
Isot halit koti-Suomeen! On kyllä koti-ikävä! Ikävä omaa sänkyä, ruokaa, perhettä ja ystäviä! Suomen ihanan kesänkin missasin, mut en mä tätä aikaa silti olis vaihtanut toiseen.
 |
| Simba – meidän pienempi vahtikoira |
Love, Silvia
