Keskuksella ja kaduilla

Lapset ruokajonossa

Ensimmäinen asia, mikä tulee mieleen ajatellessa meidän keskuksen lapsia ja kadulla eläviä lapsia, on vaan, että mä rakastan niitä! Arvatkaa onko ihana tulla töihin, kun lapset tulee sua vastaan ja kantaa laukut sun puolesta? Nää lapset on vaan yli-ihania täällä. Kerran kävelin mun paikallisten ystävien kanssa yhdellä asuinseudulla, niin lauma vieraita lapsia juoksi mun luo ja kaikki halus halata mua innoissaan. Se on niin jännää, kun koskettaminen on lapsille jotenki tärkeetä (tosin aikuisetki aina haluu tulla kättelee). Keskuksessakin lapset on aina ympärillä, ottaa kädestä kiinni ja selittää jotain innoissaan jatkuvasti – oli ne sitten niitä kuusivuotiaita tai 16-vuotiaita poikia tai tyttöjä. Tosin enemmistö on aina poikia. 

Oppitunnin aikana oon lapsille joko "teacher" tai "Madam", mutta heti kun välitunti alkaa, oon "dada" eli sisko tai sitten Silvia. :) Vissiin joka päivä lapset puhuu, et haluais mun kotiin tms. – ottaisin niin ne kaikki, jos voisin. Salaa haaveilen, et jos pystyisin ottaa kaikki lapset Tansanian kotiin tai Suomeen, pukisin niille puhtaat, ehjät vaatteet ja antaisin monipuolista ruokaa, kaikkea hyvää – siitä nekin osaa vaan haaveilla. Oon kyllä sitä mieltä, että Tansaniassa ne olis varmaan onnellisempia kuin Suomessa – kulttuuriero on niin valtava.

Tiistaina 12.11.2013 saatiin mun uuden työ-/kämppäkaverin Hillan kanssa mahdollisuus mennä meidän keskuksen pomon ja yhden keskuksen lapsen kanssa kaduille tapaamaan lapsia. Mun afrotanssiystävät valistivat mua sanasta "katulapsi" – sitä vois vaikka verrata Suomessa joskus käytettyyn sanaan "ongelmanuori". Nimitykset "katulapsi" tai "ongelmanuori" on mun mielestä jotenki tosi leimaavia ja luo vääränlaista identiteettiä kohdistettuna lapseen/nuoreen. Mun paikalliset ystävät ovat monet itse asuneet kaduilla lapsena ja he sanoivat, että on parempi puhua esim. lapsista, jotka tulevat vaikeista olosuhteista – kadut eivät omista lapsia.

Noin klo 21 jälkeen saavuttiin kaduille, jossa lapset majailivat, koska päivisin lapset ovat kiireisiä yrittäessään saada rahaa/ruokaa, mutta iltaisin ennen nukkumaan menoa niillä on aikaa jutella. Ne siis nukkuu ihan kadun reunassa pahvilaatikoitten päällä tai sellaisessa isossa säkissä. Saatiin tehdä tuttavuutta suunnilleen viidentoista n. 13–15-vuotiaan lapsen kanssa. Kyselin asioita swahiliksi, kun pomo käski kysellä lapsilta, et miks ne on kaduilla jne., mutta en kuitenkaan ymmärtänyt vastauksia (*surullinen*) Ne lapset oli kyllä niin rakkaita! Ne vaikutti vähän ujoilta, mut kuitenkin uteliailta – yksikin poika ensin hipelöi mun farkkujen lahjetta ja silleen ujosti hymyili, sit kohta se uskals jo koskee mun sormia, lopussa se saatto mua kädestä pitäen autolle, kun lähdettiin, ja halas vielä. :) Niin söpö! Yks sellanen lasten kanssa hengaileva nuori mies selitti, että lapset on tosi onnellisia, kun tultiin, koska koskaan turistit ei tuu tapaa lapsia kaduille. Tavattiin myös 17-vuotias äiti vauvansa kanssa. Hän antoi lapsen Hillan syliin ja sanoi Hillalle, että "Mene!" Ihan hurjaa, se ois tosta vaan halunnut antaa lapsensa pois! :( Mäkin sain pitää sitä beibiä sylissä – se ihmetteli niin kovasti suurilla pyöreillä silmillään. Niin arvokas pieni poika. Lopuks ostettiin lapsille päivällisannokset ja muutamat sanoivat tulevansa seuraavana päivänä keskukseen.

Seuraavana päivänä niistä lapsista ilmestyikin kuusi keskukselle! Arvatkaa mikä riemu!!! Oli ihana tunne, kun oli saanut joidenkin kanssa tehtyä jo tuttavuutta ja sit ne vaan katto ja hymyili ihanasti oppitunnilla. Mun sydän! Katutapaamisen jälkeen sillä viikolla tuli yhteensä ainakin kymmenen uutta lasta keskukseen, tosin kaikki eivät yövy siellä, vaan tulevat päivisin vaan meidän oppitunneille, jos tulevat. Oon antanut paljon huomioo niille uusille ja on ollut ihanaa kuunnella musiikkia yhdessä, tanssia ja räppää – voi että, kun ne on taitavia! Ihailen niin valtavasti niiden lahjoja ja sit kun ne on vielä niin innoissaan.

Lapset ei malttanu mennä välitunnille, kun halusivat tutkia uusia enkun kirjoja.

Sekä mä ja Hilla että kaikki lapset ollaan iloittu meidän ostamista uusista enkun kirjoista/vihkosista! Ne on tosi kätevät. Meidän nuorin poika oli kans tosi riemastunut, kun sekin sai oman kirjan, vaikka se ei osaa ees tehdä kynällä selkeetä viivaa. Opettaminen on tosi haastavaa, kun on joitain, jotka osaa tosi sujuvasti ja siististi kirjoittaa, mutta sit on esim. yks uus 15-vuotias poika, joka ei osaa kirjoittaa edes kirjaimia oikein – kirjotan pikkupisteillä sanat ja sit se vahvistaa ne. Huh. Saa vaan miettimään, että mitä niitten koko pieni elämä on ollut. Yhtenä päivänä pidettiin matikkaa, ja vaikka olin yhden uuden pojan vierellä koko tunnin, olin tosi ilonen, että sain sen tekemään sivullisen laskuja. Ne tarvii siis tosi paljon henkilökohtaista opetusta.

Lapsista ois varmasti vaikka kuinka paljon kerrottavaa! Mä ihailen sitä, että täällä ei kiusata vaatteiden tai ulkonäön takia – ainakaan en ole törmännyt vielä sellaiseen. Pojillakin saattaa olla tyttöjen vaatteita, kun siihen tyydytään, mitä saadaan. Muutenkin lapset on niin kiitollisia kaikesta. Mun ystävä, joka oli Tansaniassa lasten vankilassa töissä, kertoi, että kun hän oli jakanut lapsille pienet palasaippuat, lapset oli ollu niin kiitollisia niistä, että olivat tulleet ihan kättelee ja kiittämään.

Onnellisin terveisin,

Silvia a.k.a. Fatina

Tutustumista paikalliseen elämään

Huh, päivitän nyt sitten kahden viikon ajalta! :D ja sori, nää kuvat ei mee niille paikoille, minne haluaisin niiden menevän.

SUNNUNTAI 20.10.2013

Kaks viikkoa sitten sunnuntaina oli yhteensä seitsemän tuntia kristillisissä meinoissa hillumista – ensin oltiin paikallisessa helluntaiseurakunnassa, josta parin tunnin päästä mentiin kristilliseen ulkoilmakonferenssiin. Se oli aika jännä kokemus, kun oltiin mun ystävän Johannan kanssa ainoot valkoihoset tuhansien paikallisten keskellä. Herätettiin siis kyllä huomiota. Se konferenssikiertue oli lähtösin Keniasta ja ne viipy viikon ajan Moshissa. Siellä oli aivan mielettömän hienoja tanssiesityksiä ym. ja päästiin myös ite tanssimaan paikallisten kanssa.

MAANANTAI 21.10. – PERJANTAI 25.10.

Rumpujen lämmitystä :)

Alettiin käymään myös porukalla yhden afrotanssiryhmä Kilimanjaro Wizards:in treeneissä, joissa samalla me saadaan myös opetusta. Siinä tanssitaan siis perinteisiä afrikkalaisia tansseja rumpumusiikkiin ja välillä lauletaan ja huudellaan villisti. Tää porukka on voittanu jotain pohjois-Tansanian mestaruuksiakin. Olin kyllä niin kickseissäni ekan tanssikerran jälkeen jo! Se oli mielettömän hauskaa, vaikka en ihan heti pysynytkään niitten koreografioissa mukana. Oli myös hauskaa nähdä, kuinka ne ensin höylää terällä rummuista eläimenkarvat pois, lämmittelee niitä nuotion äärellä ja sit se rummutus!!! mmm, vois ostaa sellasen rummun niiltä, jos vaan saa tuotua koneessa.

Työpaikasta sen verran, että mun olon aikana sinne on tullut viisi uutta lasta, joista yksi (neljäs) tuli tällä kyseisellä viikolla. Sen kanssa kohtaaminen oli erityistä, koska olin melkeen ensimmäisiä, joka toivotti sen tervetulleeksi. Vaikka en vielä osaakaan kieltä, sain siihen kontaktia pelaamalla jalkapalloa sen kanssa – sen jälkeen se viittoili mulle koko aika, et tuu tänne jne. Nää lapset on yleensä tosi onnellisia, että pääsee tonne keskukseen ja saa apua. Vaikka olot onkin mun silmissä keskuksessakin vaatimattomat, silti niille se on iso asia, et ne saa ruokaa ja yöpaikan, ehkä jopa koulutuksenkin.

Perjantaina oli tosi jännää, kun päästiin käymään yhden meidän keskuksen lapsen kotona – tai siis isovanhemman luona, koska vanhemmat on kuollu. Ihmiset on aina niin vastaanottavaisia ja ilosia, kun niiden luona tullaan käymään. Kaikkein jännintä kotikäynnissä oli, että työntekijä käski yhden meistä sosionomiopiskelijoista täyttää keskuksen kotikäyntilomakkeen ja vielä allekirjoittaa sen ihanku se opiskelija ois ollu oikee sosiaalityöntekijä. Mietittiin, että mitäköhän lupia tarvis täällä, jos haluais tehdä tollasta työtä, perustaa jonkun katulapsikeskuksen ja hakee lapsia kaduilta – ainaki vaikuttaa siltä, et melkeen kuka vaan vois tulla tekee sellasta työtä... pitänee ottaa selvää.

LAUANTAI 26.10. – SUNNUNTAI 27.10.

Lauantaina otettiin Johannan kanssa spontaanisti taksi Arushaan (n. 2h Moshista), vähän isompaan kaupunkiin. Taksihan on täällä tosi halpaa – matka makso 60 000 Tansanian shillinkiä eli n. 30 euroa. Tosin, kun tultiin bussilla takas päin, matka oli vaan 3 000 Tsh eli 1,5 euroa/henkilö. :D Meidän määränpäänä oli yhden Suomessa vierailleen pastorin kirkko, joka tukee orpoja ja huonoista/ köyhistä lähtökohdista olevia lapsia ja nuoria. Olin saanut jo Suomessa tän pastorin yhteystiedot ja oli tosi jännää mennä käymään siellä.

Meidät otettiin aivan valtavan suurella sydämellä vastaan, että sellaista vieraanvaraisuutta en oo koskaan ennen kokenut. Meille annettiin yösija kirkon yhteydessä opiskelevien teinityttöjen huoneesta – oltiin tosi ilosia, että saatiin kokea sitä, miten paikalliset elää. Pastori oli järjestänyt koko ajalle ohjelmaa – lauantai-iltana kokoonnuttiin nuorten kanssa. Ne piti meille lauluesityksiä, jonka jälkeen jokainen kertoi yksitellen oman taustansa ja tulevaisuuden haaveet. Suurimmalla osalla joko isä, äiti tai molemmat olivat kuolleet eikä kenelläkään ollut ollut toisen asteen koulutukseen taloudellista avustusta, joten he olivat päätyneet kirkon yhteyteen, jossa he saavat mm. matematiikan, englannin ja ompelutaitojen opetusta. Syötiin illallista yhdessä – riisiä ja jotain vihreetä kasvista. En oo ikinä syönyt niin paljon riisiä... oltiin kohteliaita ja syötiin viimiseen riisiin asti, vaikka ruuan kulkusuunta meinas olla enemmän ylöspäin (vaikka hyvää se oli, mut liika on liikaa).

Seuraavana aamuna tytöt oli heränny jo klo 11 Tansanian kellon mukaan eli meidän klo 5 aamulla, ja jo puol kuus kuulu raikuva laulu ja rummutus. :D Kun mekin oltiin herätty, nuoret lapset tuli tervehtimään meitä ja saatiin jakaa meidän tuliaisia (mm. keksejä, vaatteita, kyniä, sokeria jne.). Osa näistä lapsista on täysin orpoja ja siksi seurakunnan jäsenet ovat ottaneet heidät huostaansa, kun kirkon yhteydessä ei ole tarpeeksi makuupaikkoja. Klo 9 oli sunnuntaikokous ja saatiin Johannan kanssa oikein edestä lavalta kunniapaikat. Kokouksessa oli iloista laulua, esityksiä, yhteistanssia, puheenvuoroja ja saarna sekä lopuksi kättelyjono. Meillekin annettiin mikki ja vapaat sanat! :D Tää kirkko on saanut työhönsä niin paljon avustusta Suomesta, että saatiin kyllä niittää sitä, mitä jotkut ovat kylväneet – hyvät sanat suomalaisista ja meistä ois voinu jatkua loputtomiin! Saatiin käydä myös lopuksi pastorin vanhempien kotona, ja pastori ja hänen veljensä pitivät meistä huolta ihan loppuun saakka. Varmasti menen vielä uudestaan vierailulle! :)

MAANANTAI 28.10. – PERJANTAI 1.11.

Maanantaina oli taas kerran ihan toivoton olo ja laitoin Facebookkiin rukouspyyntöpäivityksen. Oon niin kiitollinen kaikille rakkaille ihmisille Suomessa ja ympäri maailmaa, jotka muistaa kantaa mua rukouksin. Maanantain jälkeen kuitenkin sain PALJON rukousvastauksia, ihan ihmeellistä! Vapauduin tän viikon aikana niin paljon enemmän olemaan ima itseni, VAPAA! Se on ihana tunne, kun saa olla sitä mitä oikeesti on (ainakin melkeen). AHHH! Mulla on ollut koko viikon ihana olo, rauha ja ilo sisällä. :) Ja oon alkanu sopeutuu täällä olemiseen niin paljon, että mietin jo etten ikinä haluais palata Suomeen (no ei nyt kai... kyllä mä täältä tuun – ainakin käymään) Ei oo aika vielä murehtia sitä

VIIKONLOPPU 1.11.–3.11.

Perjantaina mentiin taas Malindiin (baari) ja Glacieriin, ulkoilma-tanssiklubiin. Siellä oli meidän työpaikalla käyviä paikallisia vapaaehtoistyöntekijöitä ja hengasin niiden kanssa. Oli TOSI mielenkiintoista kuulla yhen jätkän elämänstooria katulapsena ja siitä eteenpäin! Se on ihan spesiaalia, kun kuulee ihmisen omasta suusta. Lyhyesti: Pojan äiti kuoli hänen ollessaan 5-vuotias ja koska isästä ei ollut tietoa, poika eli n. kolme vuotta kaduilla kunnes katulapsikeskuksen työntekijät toivat hänet keskukseen. Poika karkas sieltä, koska ei ollut tottunut sellaiseen elämään, mutta kuitenkin päätyi takaisin keskukseen. Eräs nuori katulapsikeskuksessa vapaaehtoisena ollut opiskelija Jenkeistä tutustui tähän poikaan, ja kun tää nuori neiti oli saanut käytyä opiskelut loppuun Jenkeissä, hän muutti takaisin Tansaniaan ja kasvatti tämän pojan. NIIN SIISTIÄ!!! MÄKIN HALUUN! Oon tavannut joitain muitakin entisiä katulapsia ja kyllä niin huomaa sen niiden sydämen, että ne haluaa laittaa hyvän kiertämään – ei oo sellasta ylpeyttä vaan ne on kiitollisia yhteiskunnalle. Se on tosi koskettavaa.

Mä oon siis ihan rakastunut näihin ihmisiin ja tähän kulttuuriin! HUIPUINTA oli lauantaina, kun oltiin menossa mun kämppiksen Piian kanssa katsomaan Kilimanjaro Wizardsien (afrotanssiryhmä, joka pitää meille tunteja) keikkaa paikalliseen ravintolaan. Oli vähän sellanen tunne, et mitäköhän ne meinaa, kun ne tekstaili meille koko aika et ollaanko tulossa ja et ne on jo paikan päällä jne. Keikka oli jo alkanu, kun me saavuttiin, mut heti sen koreografian jälkeen ne pyys meidät pihan takaosaan ja yhtäkkii toi meille niitten Bob Marley -pöksyt ja topit... Siinä sit vaan nopeesti vaatteitten vaihto ja hurja jännitys, et en mä kyllä muista miten ne koreografiat menee. Mut onneks ne on aina maailman parhaita tsemppaa – HAKUNA MATATA - no problem, hyvin se menee! Ja kai se ihan hienosti meni – tanssittiin kaks koreografiaa lauluineen, pääsin yhteen duoon spontaanisti ja toisessa koreografiassa jokaisella oli soolot. Ai vitsi, että rakastan tollasta heittäytymistä! Ja muutenkin on niin ihana kokea olevansa sisällä jotain porukkaa – niillä on niin tiivis yhteisö, mut ne silti ottaa meidät täysillä mukaan!

Sunnuntainaki hengasin paikallisten kanssa – käytiin yhellä joella ja sit tää yks paikallinen kaveri mun työpaikalta vei mut ohimennen sellaseen hiphop studioon, missä ne tekee musiikkia ja tapasin siellä tyyppejä – tosi siistiä. Yks räppäri pyys, et oisin tehny sille sanat... mut pitää harkita :D

Sellasia juttuja tällä kertaa! Silvia

Koti tuntemattomaan

Oon alkanu pikku hiljaa sopeutumaan täällä oloon. Maanantai oli kauhee masis-päivä ja itkin vaan – oli syvä suru joistain koti-Suomessa olevista asioista... Ja sit olin miettiny paljo, et mitä mä oikeesti täällä teen – mikä mun paikka täällä on – onks musta mihinkään! Sitten, mitä oon todella paljon kaivannu, on seurakuntayhteys – en oo koskaan tajunnu, miten paljo tollanen asia voi merkitä. Nyt kun on ollut ihan vieraassa eikä oo ollut ketään uskovia ympärillä, niin oli aivan ihmeellinen tunne tänään, kun vihdoin satuin vaan kulkee kaupungilla jonkun ulkoilmakokouksen kohdalle! Taistelin itkua vastaan, kun tuntu niin hyvältä sisällä, vaikka ymmärsinkin siitä swahilin kielestä vain sanat "Halleluja" ja "Jumala". Huomennakin on joku kristillinen konferenssi ja ollaan menossa kavereitten kanssa täältä sinne.

Tällä viikolla ollaan oltu aika paljo ulkona porukalla. Eilen oltiin mun mielestä kaikkein siisteimmässä ulkoilmaklubissa: se oli sellanen iso viheralue, jossa oli mm. nuotio, jonka ympärillä istuttiin; sit oli joku grillitiski, josta sai ruokaa; jossain kulmauksessa myytiin kaikkia taideteoksia, koruja jne. ja sit oli baaritiskit ja tanssilattia. Tykkäsin ihan tosi paljon siitä tanssimeiningistä, kun kaikki tanssi ihan villinä ja välillä oli kunnon tanssibattlee. Ahh, nää on niin hyvii! Ja musiikki oli sekotus afrikkalaisia hittejä, länkkärii ja jotain oldschool hiphoppii.  Yea!

Nyt alkaa jo selkiytyy työkuviotkin. Vaikka en vielä osaakaan kieltä, niin on ehtiny jo tulla tutuiksi lasten kanssa, et on paljo mukavampi ja helpompi olla siellä. Ehkä pikku hiljaa alan ottaa vastuuta opetuksestakin. Lasten kanssa on kyllä niin ihanaa! Ne on niin mahtavia persoonia – ne on tosi taitavia monessa lajissa, esim. musikaaliset lahjat ja taistelulajit! :D Välillä oon ihan valmiuksissani, ettei vaan käy mitään vakavaa, kun ne painii ja jahtaa toisiaan. Yks niitten lempiharrastuksista on selkeesti valokuvaaminen ja poseeraaminen – yleensä se menee niin, et heti aamulla ne pyytää joko mun järkkärii tai puhelinta ja kuvailee sit koko päivän. Ei ainakaan tarvi ite huolehtii, et jääkö mitään muistoa.

Maanantaina meillä oli Msamariassa melkeen kaikki lapset mukana, kun oli koulusta vapaapäivä – oli kiva nähdä siis ne muutkin. Sit muutamana päivänä siellä on käynyt yks entinen Msamarian poika, joka nykyään opiskelee. On niin vaikuttavaa, kuinka se leikittää niitä lapsia ja saa helposti niiden huomion. Leikkien ja kisojen jälkeen saatetaan jakaa keksejä ja karkkeja, mut hirveesti muuta täällä kuulemma ei saa antaa niille. Voi johtua siiitä, ettei ne alkais käymään kauppaa tms.? Perjantaina katottiin Leijona kuningas -elokuvaa, jota lapset ei ollu koskaan nähny.

Hillborn Organic Coffee & Materuni Waterfalls

Swimming in the ice-cold water! IT WAS AMAZING!

The Scandinavian group :) 

Passion fruit tree

My hiking shoes are great!

Chameleon

Bananas

Banana beer

Coffee beans 

Some steps of making coffee

Coffee time

Sunnuntaina oli toinen mahtava päivä! Meillä oli kiva porukka – seitsemän ruotsalaista sekä minä ja Mikko Suomesta. Koko matkan sain puhua ruotsia < 3 Määränpäässä opittiin ensin kahvin valmistuksesta alusta loppuun saakka ja sitten saatiin maistella. Maistettiin myös paikallista banaaniolutta – kai se on tottumiskysymys. Patikoitiin noin tunnin verran vesiputouksille. Matkan varrella nähtiin heimokyliä, joissa eletään lähes täysin omavaraisesti – rahaa ei juuri käytetä. Oon nähny elämässäni aika paljon vesiputouksia, mut tää oli aivan erityinen kokemus. Päästiin uimaan putouksen taakse jääkylmässä vedessä. Paljon otin kuvia luonnosta, hedelmistä jne., joista muutama tässä. :)

-Silvia