Keskuksella ja kaduilla

Lapset ruokajonossa

Ensimmäinen asia, mikä tulee mieleen ajatellessa meidän keskuksen lapsia ja kadulla eläviä lapsia, on vaan, että mä rakastan niitä! Arvatkaa onko ihana tulla töihin, kun lapset tulee sua vastaan ja kantaa laukut sun puolesta? Nää lapset on vaan yli-ihania täällä. Kerran kävelin mun paikallisten ystävien kanssa yhdellä asuinseudulla, niin lauma vieraita lapsia juoksi mun luo ja kaikki halus halata mua innoissaan. Se on niin jännää, kun koskettaminen on lapsille jotenki tärkeetä (tosin aikuisetki aina haluu tulla kättelee). Keskuksessakin lapset on aina ympärillä, ottaa kädestä kiinni ja selittää jotain innoissaan jatkuvasti – oli ne sitten niitä kuusivuotiaita tai 16-vuotiaita poikia tai tyttöjä. Tosin enemmistö on aina poikia. 

Oppitunnin aikana oon lapsille joko "teacher" tai "Madam", mutta heti kun välitunti alkaa, oon "dada" eli sisko tai sitten Silvia. :) Vissiin joka päivä lapset puhuu, et haluais mun kotiin tms. – ottaisin niin ne kaikki, jos voisin. Salaa haaveilen, et jos pystyisin ottaa kaikki lapset Tansanian kotiin tai Suomeen, pukisin niille puhtaat, ehjät vaatteet ja antaisin monipuolista ruokaa, kaikkea hyvää – siitä nekin osaa vaan haaveilla. Oon kyllä sitä mieltä, että Tansaniassa ne olis varmaan onnellisempia kuin Suomessa – kulttuuriero on niin valtava.

Tiistaina 12.11.2013 saatiin mun uuden työ-/kämppäkaverin Hillan kanssa mahdollisuus mennä meidän keskuksen pomon ja yhden keskuksen lapsen kanssa kaduille tapaamaan lapsia. Mun afrotanssiystävät valistivat mua sanasta "katulapsi" – sitä vois vaikka verrata Suomessa joskus käytettyyn sanaan "ongelmanuori". Nimitykset "katulapsi" tai "ongelmanuori" on mun mielestä jotenki tosi leimaavia ja luo vääränlaista identiteettiä kohdistettuna lapseen/nuoreen. Mun paikalliset ystävät ovat monet itse asuneet kaduilla lapsena ja he sanoivat, että on parempi puhua esim. lapsista, jotka tulevat vaikeista olosuhteista – kadut eivät omista lapsia.

Noin klo 21 jälkeen saavuttiin kaduille, jossa lapset majailivat, koska päivisin lapset ovat kiireisiä yrittäessään saada rahaa/ruokaa, mutta iltaisin ennen nukkumaan menoa niillä on aikaa jutella. Ne siis nukkuu ihan kadun reunassa pahvilaatikoitten päällä tai sellaisessa isossa säkissä. Saatiin tehdä tuttavuutta suunnilleen viidentoista n. 13–15-vuotiaan lapsen kanssa. Kyselin asioita swahiliksi, kun pomo käski kysellä lapsilta, et miks ne on kaduilla jne., mutta en kuitenkaan ymmärtänyt vastauksia (*surullinen*) Ne lapset oli kyllä niin rakkaita! Ne vaikutti vähän ujoilta, mut kuitenkin uteliailta – yksikin poika ensin hipelöi mun farkkujen lahjetta ja silleen ujosti hymyili, sit kohta se uskals jo koskee mun sormia, lopussa se saatto mua kädestä pitäen autolle, kun lähdettiin, ja halas vielä. :) Niin söpö! Yks sellanen lasten kanssa hengaileva nuori mies selitti, että lapset on tosi onnellisia, kun tultiin, koska koskaan turistit ei tuu tapaa lapsia kaduille. Tavattiin myös 17-vuotias äiti vauvansa kanssa. Hän antoi lapsen Hillan syliin ja sanoi Hillalle, että "Mene!" Ihan hurjaa, se ois tosta vaan halunnut antaa lapsensa pois! :( Mäkin sain pitää sitä beibiä sylissä – se ihmetteli niin kovasti suurilla pyöreillä silmillään. Niin arvokas pieni poika. Lopuks ostettiin lapsille päivällisannokset ja muutamat sanoivat tulevansa seuraavana päivänä keskukseen.

Seuraavana päivänä niistä lapsista ilmestyikin kuusi keskukselle! Arvatkaa mikä riemu!!! Oli ihana tunne, kun oli saanut joidenkin kanssa tehtyä jo tuttavuutta ja sit ne vaan katto ja hymyili ihanasti oppitunnilla. Mun sydän! Katutapaamisen jälkeen sillä viikolla tuli yhteensä ainakin kymmenen uutta lasta keskukseen, tosin kaikki eivät yövy siellä, vaan tulevat päivisin vaan meidän oppitunneille, jos tulevat. Oon antanut paljon huomioo niille uusille ja on ollut ihanaa kuunnella musiikkia yhdessä, tanssia ja räppää – voi että, kun ne on taitavia! Ihailen niin valtavasti niiden lahjoja ja sit kun ne on vielä niin innoissaan.

Lapset ei malttanu mennä välitunnille, kun halusivat tutkia uusia enkun kirjoja.

Sekä mä ja Hilla että kaikki lapset ollaan iloittu meidän ostamista uusista enkun kirjoista/vihkosista! Ne on tosi kätevät. Meidän nuorin poika oli kans tosi riemastunut, kun sekin sai oman kirjan, vaikka se ei osaa ees tehdä kynällä selkeetä viivaa. Opettaminen on tosi haastavaa, kun on joitain, jotka osaa tosi sujuvasti ja siististi kirjoittaa, mutta sit on esim. yks uus 15-vuotias poika, joka ei osaa kirjoittaa edes kirjaimia oikein – kirjotan pikkupisteillä sanat ja sit se vahvistaa ne. Huh. Saa vaan miettimään, että mitä niitten koko pieni elämä on ollut. Yhtenä päivänä pidettiin matikkaa, ja vaikka olin yhden uuden pojan vierellä koko tunnin, olin tosi ilonen, että sain sen tekemään sivullisen laskuja. Ne tarvii siis tosi paljon henkilökohtaista opetusta.

Lapsista ois varmasti vaikka kuinka paljon kerrottavaa! Mä ihailen sitä, että täällä ei kiusata vaatteiden tai ulkonäön takia – ainakaan en ole törmännyt vielä sellaiseen. Pojillakin saattaa olla tyttöjen vaatteita, kun siihen tyydytään, mitä saadaan. Muutenkin lapset on niin kiitollisia kaikesta. Mun ystävä, joka oli Tansaniassa lasten vankilassa töissä, kertoi, että kun hän oli jakanut lapsille pienet palasaippuat, lapset oli ollu niin kiitollisia niistä, että olivat tulleet ihan kättelee ja kiittämään.

Onnellisin terveisin,

Silvia a.k.a. Fatina