Seikkailua ja pakkolomaa Mombasassa

Syökää kanaa! Syökää munkin puolesta!

Mä vaan ihmettelen Jumalan hyvyyttä mua kohtaan. Tulin tänään takaisin Moshiin viiden päivän lomalta Keniasta Mombasasta, jossa olin viisumijuttujen takia. Matka osoittautui mitä parhaimmaksi tavaksi siirtyä uusiin kuvioihin täällä Afrikassa. Mombasassa yövyin ystäväni luona ja sain vain koota ajatuksiani ja levätä. Tuntui niin hyvältä. Jumala vaan vuodatti muhun rakkauttaan ja antoi uutta voimaa. Ensi viikolla mulla alkaa SWAN-hanke ja saan paljon suomalaista seuraa, jopa opettaja tulee tsekkaa tilanteen paikanpäällä.

Viime viikot Tansaniassa ovat olleet vähän haasteellisia. Sekä mun että poikien on pitänyt vähän väliä pyydellä toisiltamme anteeksi asioita, mutta ihaninta, että aina tilanteet ovat kääntyneet parhain päin ja olemme saaneet jatkaa rakkaudessa. Esimerkiksi mä saatoin käskeä jonkun pojan pihalle, kun pojat tappeli, mutta koska en ymmärtänyt koko tilannetta, poika koki epäoikeudenmukaisuutta. Multa taas vietiin parina päivänä jotain pientä tavaraa/rahaa, minkä takia sanoin, että voivat tulla vasta sitten takaisin, kun joku tunnustaa tekonsa. Pojat olivat päivän poissa, mutta seuraavana päivänä osa porukkaa tuli pyytelemään anteeksiantoa varastaneen pojan puolesta. Ikävä meillä kaikilla oli ollut, ja pojat sanoivat, että nyt heillä ei ole enää äitiä ja nälkäkin oli. Sanoivat, että haluaisivat mun menevän Mombasaan hyvillä mielin, joten ajattelivat sovittaa pojan teon keräämällä varastetun summan rahaa porukalla. No, en mä tietenkään ole rahan perään vaan yritin selittää heille luottamuksen tärkeydestä. Yli kuukauden olen yrittänyt opettaa heitä puhumaan totta ja välillä olen onnistunutkin. Lopulta annoin anteeksi ja taas iloittiin yhdessä.

Viime viikonloppuna olin seikkailemassa kahden nuoren kanssa. Lähdin viemään toista poikaa kotiin, jotta hän voi käydä koulunsa loppuun (loppukokeet). Olin ajatellut palaavani heti takaisin Moshiin, mutta paikan päällä meille ilmoitettiin, ettei busseja enää mene. Jäimme siis yöksi perheen luokse. Jos jotain pitäisi kehua Tansaniasta, mainitsisin varmasti heti ensimmäisenä ihmisten vieraanvaraisuuden. En ikinä unohda niitä kertoja, kun olen yöpynyt paikallisten kodeissa. Tällä kertaa sain nukkua äidin ja siskon vieressä isossa sängyssä. Ruuat laitettiin ja pesuvesi keitettiin lämpimäksi (sellaista luksusta mulla ei ole edes täällä omassa kodissa). Kaikki maailman naapurit tulivat tervehtimään ja pojan opettajankin kanssa ehdin jutella puhelimessa.

Aamulla teurastettiin kukko ja se keitettiin siinä samassa hetkessä. Painajaiseni alkoi – voinko mä kieltäytyä syömästä vieraassa paikassa? Mut oli jo syötetty täyteen munkkeja, riisiä ja teetä, ja sanoin olevani kylläinen. Pojat myöhemmin pelastivat mut tilanteesta ja söivät puolestani. He tietävät, etten syö lihaa (Tansaniassa – koska se ei ole lihaa vaan ihan jotain muuta). Kävimme naisväellä seurakunnassa, missä taas sain tansanialaiseen tapaan heti ensimmäisenä mikrofonin käteeni tervehtiäkseni vierailijana seurakuntaa. Kokouksen jälkeen minut vietiin tapaamaan pastoria – mukava kokemus ja suoriuduin täysin swahilin kielellä. Kokouksen jälkeen syötiin ranskiksia ja kukkoa – tällä kertaa söin, mutta oudot palat jätin pojille. Sen jälkeen meidät oltaisiin heti perään syötetty vielä ugalilla (maissipuuro), mutta siitä oli pakko kieltäytyä, kun ei enää mahtunut. Busseja ei näköjään edelleenkään mennyt Moshiin, joten otettiin fantastinen safariautokyyti puoliväliin, josta jatkettiin bussilla Moshiin. Kaikesta selvittiin, vaikka matkalle olin varannut vain pienen pienen määrän rahaa ja kännykän, josta loppui akku.

Tässä kukko kiekuu ja lopulta kiehuu pilkottuna padassa. Kaikki osat käytetään huolella mm. mahalaukkua myöten.

Pojat kokkaa niin innoissaan, että harvoin mä enää touhuan keittiössä. Yläkuvissa tehdään chapatia ja papuja ja alhaalla perinteinen "Chipsi mayai" eli munakas, jossa ranskiksia.

Perhearkea

Oon asunut jo viikon täällä kodissa ja nuoretkin ovat käyneet lauantaista lähtien joka päivä. Komboan johtajan kanssa sovimme, että siirtäisimme mun toiminnan tänne vuokra-asuntoon, joten pojat pääsee nyt pikkuhiljaa totuttautumaan tän talon rutiineihin. Vanhin poika makaili tänään patjalla ja tuumasi mulle ääneen: "Tää on eka kerta varmaan kuuteen vuoteen, kun nukun patjalla." Pojat odottavat kovasti muuttoa, mutta ensin pitää käydä yhdistyksen perustamisprosessi läpi, jotta kaikki menee oikein.

Lauantaina olin luvannut kokata nuorille kanaa ja pyysin ystävääni viemään minut kanaostoksille. Hetken olin hämmästyneenä: "En mä osaa teurastaa!" Mietin kyllä, että varmaan pojat auttais mua, mutta ei, vaihdoin ostospaikkaa ja päädyin ostamaan ihan valmiiksi nyljityn kanan. Senkin kokkaamisesta olin vähän huolissani – miten liha erotellaan kaikesta muusta? Haha, minä uusavuton. No, kun pääsin kotiin, annoin sen poikien tehtäväksi. Siitä vaan toimeksi – veitsi käteen ja pilkkomaan, ei se sen vaikeempaa ollut… ja kaikki osat pataan. Siellä vedessä ne lihat, luut, suolet ja muut kiehui. Koirille ei pojat raaskineet mitään melkein antaa ja liemenkin pojat halusivat välttämättä juoda. Kasvismuhennoksen maustamisen jälkeen mut häädettiin keittiöstä pois. Kysyin innokkaasti kokanneelta pojalta, miten hän on oppinut kokkaamaan niin hyvin. Poika vastasi leveä hymy kasvoillaan: "Äiti opetti."

Mä oon päässyt vierailemaan jo parin pojan kodissa, ja jotkut pojat ovat avautuneet mulle enemmän elämästään. Tosi järkyttäviä stooreja, mutta kuitenkin ihmettelen miten kaikesta epäoikeudenmukaisuudesta huolimatta ihminen voi olla niin rakastavainen ja hyväkäytöksinen. Harmittaa myös niin paljon, miten jotkut ihmiset leimaa nää nuoret; Kävelin noin kymmenen nuoren kanssa kaupungilla ja eräs nuori nainen huomautti mulle vakavaan sävyyn, että oo varovainen laukkus kanssa. Nuoret kantaa aina mun laukkuja ja siellä on kaikki mun arvotavarat: läppäri, iPhone ja rahat. Nää nuoret on mun perhettä ja luotan heihin. Ja jos joku jotain joskus multa veisi, tiedän, että muut nuoret olisivat tosi vihaisia ja etsisivät pojan käsiinsä ja vaatisivat omaisuuteni takaisin. Nuoret saattaa välillä ottaa mun kännykänkin ja mennä jonnekin, mutta yleensä kännykästä vaan häviää vähän tiedostoja ja akku on aina loppu kesken päivää. Sama läppärin kanssa.

Eräänä päivänä meidän joukossa oli yks uus poika, joka kanto mun apuna muovikassia, joka oli täynnä meidän kodin lautasia, lusikoita ja muita. Poika hävis jonnekin hetkeksi ja alettiin muiden kanssa miettimään, oliko hän juossut karkuun tavaroiden kanssa. Musta oli hauska, kun yks pojista huudahti: "Siellä oli meidän perheen ihoöljy!" – "meidän perheen". Poika kuitenkin palasi teiltään.

Isot halit koti-Suomeen! On kyllä koti-ikävä! Ikävä omaa sänkyä, ruokaa, perhettä ja ystäviä! Suomen ihanan kesänkin missasin, mut en mä tätä aikaa silti olis vaihtanut toiseen.

Simba – meidän pienempi vahtikoira

Love, Silvia

Tilannepäivitys

KOTINI – rauhallisella seudulla, iso piha, kolme makuuhuonetta, keittiö, ruokasali/olohuone ja kaksi kylpyhuonetta

Rakkautta

Kaksi kuukautta on kulunut täällä Tansaniassa nyt ja niiiin paljon on tapahtunut. Viimeisin projekti on ollut talon vuokraaminen – monen vaiheen jälkeen sain siis vuokrattua kokonaisen talon Moshin keskustan ulkopuolelta 12 kuukaudeksi kerrallaan. Aion majoittaa tutuiksi tulleet nuoret taloon ja asua itse siinä paikallisten vapaaehtoisten kanssa. Mahdollisuuksien mukaan myöhemmin voisin lähettää nuoret kouluun/töihin. Olen ottanut aika rohkeita "uskonaskeleita", vaikka kaikesta varmuutta ei olekaan. Mielestäni kuitenkin jotain pitää yrittää, jotta voi nähdä, onko se tapa toimiva. Sisimpäni riemuitsee kaikista rohkaisun sanoista, joita olen saanut teiltä – voin sanoa, että ne merkitsevät enemmän kuin voitte uskoa! Kiitos kaikille, jotka ovat lähteneet uskossa mukaan tukemaan projektia myös taloudellisesti! Olemme jo ostaneet patjoja ja tänään yritämme löytää kaasulieden. Nuorillekin kerroin, että suomalaiset ystäväni tukevat heitä, ja nuoret ovat erittäin kiitollisia ja iloisia ja toivottavat kaikki tänne tervetulleiksi! 

Vielä elokuun olen sidottu Komboa-keskuksen toimintaan (maassaololupa ei salli työskentelyä Komboan ulkopuolella). Yritän siis selvitellä elokuun ajan, miten minun olisi mahdollista majoittaa nuoret laillisesti. Olen lukenut "lastenkodin" perustamiseen liittyvää lakia, mutta sen toteuttamiseksi minulta ilmeisesti vaaditaan tutkintotodistus (ellei henkilökunnassa ole tarpeeksi muita sosiaalialan henkilöitä – tällä hetkellä meillä on vain yksi ja tarvittaisiin käsitykseni mukaan vielä toinen). Nuorisovankilassa työskentelevä tuttavani kyllä sanoi, että yleensä yhdistyksen voi perustaa ja toiminnan aloittaa ennen sen virallistamista, mutta haluan varmistaa vielä asian oikeilta viranomaisilta, ettei tule hankaluuksia.

Olen tehnyt "töitä" putkeen kaksi kuukautta ja olen ollut enemmän ja vähemmän uupunut, myös kovassa flunssassa yli viikon (nyt antibioottikuurilla). Otin siis tämän viikon vapaata lepäämiseen ja opiskeluun – 9 esseetä pitäisi kirjoittaa sunnuntaihin mennessä. Viime yön olin ensimmäistä kertaa uudessa kodissa, hieman alkeellista, mutta hyvin siellä nukkui!

Kommentoikaa ja kyselkää mitä tahansa!

Iloisin terveisin kylmästä Tansaniasta,

Silvia

Haavojen puhdistusta ja muita pelastustoimia

Eräänä päivänä kävin vierailemassa toisessa keskuksessa, jossa nuorilla on myös tapana välillä käydä. Kysyin millaista palvelua he tarjoavat näille nuorille ja kaikki kyllä kuulosti hyvältä. Ihmettelin vain, miksi nuoret kuitenkin tulivat suoraan kyseisestä keskuksesta minun portilleni haavojen puhdistukseen, vaikka paikan koordinaattori oli nimenomaan sanonut, että hekin puhdistavat haavoja. Osa nuorista selitti minulle, että jotkut työntekijät eivät kuulemma halua heitä enää keskukselle...

Jos jollain nuorista tulee haava ja hoidan sitä, yhtäkkiä siinä on lauma ympärilläni selittämässä, että tarvitsisi lääkettä, sidettä tms. Kyse ei ole oikeasti siitä, että he tarvitsisivat juuri niitä asioita, vaan hyväksyntää – jokainen kaipaa olla vähintään yhtä arvokas, tasavertainen muiden kanssa. Välillä hoidan myös näitä "piilossa olevia haavoja", mutta välillä kyllä sanon, että siinä ei ole haavaa, ei se tarvitse laastaria.

Monesti olen turhautunut enkä tiedä mitä hyötyä minusta on näille nuorille. Kuitenkin se ajatus lohduttaa, että jos nuoret eivät jotain työstäni saisi, ei heitä lähes joka päivä tulisi lisää keskukselle. Eräs päivä nuoria oli 15 kerrallaan – ei se mitään, jos he olisivat kaikki minulle tuttuja, mutta uusien kanssa on haastavampaa, kun ei vielä tunne persoonaa ja käyttäytymistapoja. Valitettavasti myös jotkut jo tutummatkin nuoret tuottavat pettymyksiä. Nuoretkin ilmeisesti pettyivät minuun viime viikolla, kun olettivat minun auttavan eräässä asiassa, mutta minua turhautti enkä auttanut. Eivät tulleet keskukselle viikkoon, kunnes tapasin heidät muualla ja sain selitettyä asiat. Toisaalta teki minulle hyvää, että joinain päivinä oli vain muutama nuori. Jotkut nuoret tosin vaihtoivat maisemaa, esimerkiksi yksi nuori lähti kotiin kauas eri kaupunkiin (en ole varma menikö yksin vai poliisien saattamana). Vähän haikea olo, mutta toivon, että hän sopeutuu kotielämään.

Tällä hetkellä mulla on vähän paha olo sisällä, kun tiedän, että yksi nuoristani on poliisin arestissa. Tää on jo toinen poliisikeissi parin viikon sisällä. Viime kerralla kävin anomassa nuoren pois, mutta tänään en mene… en mene huomennakaan. Eilen puhuin nuorille vakavasti joistain asioista, mutta tänään tämä kyseinen nuori oli mennyt tekemään juuri niitä tekoja, joista varoitin – ja poliisi otti kiinni. Ehkä ne poliisit osaa opettaa paremmin kuin minä.

On myös iloisia asioita: Olen iloinnut, että joukkoon on liittynyt joitain nuoria, jotka osaavat täydellisesti englantia!!! Mullahan harvoin on ollut ketään tulkkaamassa, eli olen selvinnyt vain swahilin taidoillani – se huoli on pois nyt. Tänään ilahduin, kun Komboa-keskuksen ohi käveli poika, jonka muutama viikko sitten palautin kaduilta katulapsikeskukselle. Hän oli matkalla kouluun ja hyvältä näytti koulupuvussaan. Tapasin myös katulapsikeskuksessa yhden pojan, johon tutustuin viime vuonna kaduilla. Hän muisti vielä minut! – Voi että olin ikävöinyt niitä suloisia hymyileviä kasvoja!

- Silvia

Lauantain piknik oli ihana irtiotto arjesta! Parasta aikaa näiden poikien kanssa!

Kuvassa Komboan opiskelijoita ja mun nuoria.

Kuva otettu joitain viikkoja sitten parturoinnin jälkeen

Kiivasta keskustelua ja tuijotuskilpailua

Viimeiseen kahteen viikkoon mahtuu kaiken näköistä – haastetta ja iloa. Edellisessä blogikirjoituksessa kerroin pojasta, jonka aioin viedä keskukseen. Niin siinä kävi. Lupasin pojalle, että jos hän ei karkaa keskukselta, voin tulla lauantaisin hakemaan häntä, että voimme vierailla hänen kotonaan. Varmistin asian keskuksen työntekijältä ja hän sanoi, että se sopii. Viikon päästä tulin hakemaan poikaa. Tervehdin keskuksen johtajaa ja esitin asiani. Johtajan vastaus järkytti minua: "Emme voi sallia sitä." Selitin kiihkeästi, että kyllä lapsella on oikeus tavata äitiään; lapsi kuuluu äidille. Johtaja kysyi löysinkö lapsen äidin luota vai keskuksesta. Sanoin, että kadulta (lapsi oli karannut keskukselta) ja siksi toin hänet keskukselle, koska ajattelin sen olevan parempi vaihtoehto pojalle asua. Johtaja sanoi pojan kuuluvan tällä hetkellä keskukselle ja että en voi ottaa häntä ilman, että sovin hänen kanssaan etukäteen asiasta. Ymmärrän kyllä sen, mutta luulin, että asia on sovittu jo, kun työntekijä oli niin sanonut. Kyseinen työntekijä valehteli johtajalle minun kuullen, ettei ole mitään luvannut. Kaiken lisäksi johtaja puhui minulle sellaisia asioita, että koin, että kyseessä on nyt jotain henkilökohtaista minua kohtaan. Aloin itkemään – sydämeni pohjasta. Sillä hetkellä tuntui, että varmaan minä olin enemmän pettynyt kuin poika. Juoksin täysillä pois keskuksesta.

Välillä tuntuu, että olenko liian herkkä tähän työhön. Jos olisin osannut hillitä tunteeni, olisin voinut sopia johtajan kanssa asiallisesti miten pojan tapaaminen vanhempiensa kanssa onnistuisi. Ei itku siinä auttanut yhtään mitään, pahensi vain ja antoi minusta varmasti todella huonon kuvan keskuksen väelle. Valitettavasti olen joskus todella kiivas puolustamaan lapsia ja nuoria – en aina osaa hillitä itseäni, mikä jää harmittamaan jälkeenpäin. Eräänä päivänä eräs nunna käveli vastaan, kun kuljin nuorisolauman kanssa. Tämä sisar jäi puhuttelemaan kahta nuorta ja ihmettelin, mitä on meneillä. Hän tuli lopulta luokseni ja alkoi vaahtoamaan siitä, miten näiden lasten vanhemmat päästävät heidät kaduille varastamaan jne. En ollenkaan ymmärtänyt, mikä on hänen asiansa ydin. Miten hän voi tuomita nämä lapset vain sillä perusteella, että he elävät kaduilla? Eihän hän edes tunne näiden lasten taustaa! Sanoisin, että ei varmasti ole edes kaikkien näiden lasten vika, että päätyvät kaduille. Ja mitä tämä sisar tekee auttaakseen heitä? – Nämä asiat olisivat kiinnostaneet minua hyvinkin paljon, mutta siinä tilanteessa sanoin vain hänelle hermostuneena, että haluat vain puhua ja puhua, mutta et kuuntelee yhtään. Olin yrittänyt sanoa asioita, mutta ei siinä hetkessä varmaan kenelläkään ollut ymmärrystä toistaan kohtaan. Ehkä tämän sisaren sydän oikeasti on huolissaan lapsista, mutta ei vain osannut tuoda siinä oikealla tavalla esille. Ei sitä koskaan tiedä.

Sunnuntaina menin Arushaan kahden nuoren kanssa etsimään toisen siskoa. Tarkoituksena oli tuoda sisko Moshiin erään maman luokse asumaan. Pomoni ei pitänyt ajatuksesta, että puuttuisin siskon hakemiseen, mutta antoi minulle vapauden lähteä omalla vastuullani. Varmistin mamalta, että tyttö saa muuttaa hänen luokseen. Arushassa alue, jonne menimme, oli kunnon sokkelo – savitalot kiinni toisissaan ja kapeita kujia. Vaikka oli päiväsaika, eräs heppu tarrasi laukustani kiinni. Onneksi eräs nuorista oli takanani ja riuhtaisi nuorukaisen käden pois. Hetken siinä oli tiukka tuijotus poikien välillä, mutta sitten jatkettiin matkaa. (Välikommentti: Nää nuoret on ihan mahtavia – ne puolustaa mua koko aika. Jos joku ees sanoo jotain sopimatonta mulle, nuoret vaan luo vihaset katseet heihin tai sanoo huutelijoille vihasesti. Kaupungilla nuoret kertoo mulle ketä mun pitää varoa: "Pidä laukusta kiinni, toi on roisto. Se voi vaan ottaa rahat ja juosta.") Jatkuu: Kyselyiden jälkeen löysimme tytön ja veimme hänet onnellisesti Moshiin. Kaikki hyvin ja rakastan niin paljon tätä tyttöä! Aivan ihanaa! Vaihtovaatteita hänellä ei ollut, joten lahjoitusvaatteista oli paljon apua. Huomenna menemme ostamaan vielä joitain vaatekappaleita. (Ja kaikille huolestuneille tiedoksi: en mene enää Arushan kujille)

-Silvia

Haasteiden edessä

Keskiviikkona aloitin täällä keskuksella uuden projektin. Koska lapsia oli tullut joka päivä portin eteen odottamaan mua ja en oikein ollut löytänyt keskuksen toiminnoista itselleni sopivaa työmuotoa, sovittiin pomon kanssa, että lapset voisivat tulla joka päivä keskukselle pesulle, "terveystarkastukseen" ja aamiaiselle. Keskiviikkona he voisivat olla koko päivän ja voisin opettaa heille muun muassa korujen tekoa ja he saisivat myös syödä lounaan. Lauantaisin voitaisiin mennä esimerkiksi uimaan tai pelaamaan jalkapalloa.

Käytännössä olen kuitenkin lasten kanssa aamusta iltaan. Ne seuraa mua joka paikkaan kunnes osaan sanoa heille, että nyt haluan mennä yksin kotiin tai jonnekin. Oon välillä tosi turhautunut, koska musta tuntuu etten oikeasti vaan osaa auttaa heitä oikein. Keskiviikkona suutuin heille kovasti, koska olin monesti kieltänyt tappelemisen, mutta yhtäkkiä taas syntyi kova tappelu. No, se saatiin selvitettyä onneksi ja lapset pyysi multakin anteeksi.

Eilen jouduin taas uusien haasteiden eteen. Lapset, joihin olin luottanut hyvin, menetti täysin mun luottamuksen. Nää lapset on niiiin ovelia. Päivän lopputulos oli se, että neljä lasta oli yhtäkkiä mennyt eri kaupunkiin Arushaan ja yhden lapsen, jonka olin lähettänyt kyydillä kotiin, löysinkin liimapäissään ja muissa aineissa kaduilta.

Nyt kirjoitan tässä blogia ja katselen kahden lapsen hampaidenpesua. Samalla mietin mitä tehdä ton yhden kanssa. Varmaankin mennään keskukselle tänään ja yritän saada hänet pysymään siellä ja käymään koulua.

Sydän tulessa

Mulla on ollut vaikee viikko takana. Olin kipeenä ja nukuin päivät ja yöt, ja kaikki asiat tuntu masentavan. Tuntu, että oon ihan hyödytön, kun mua vaan palvellaan ja mulle opetetaan kaikkea (maalaamista, korujen tekoa jne.) enkä mä oo vielä tehnyt mitään keskuksen eteen. Lapset tulee lähes joka päivä mun portin eteen odottamaan ja siinäkin oon ihan avuton, kun en tiedä mikä ois oikee tapa auttaa heitä – pakko mennä sillä viisaudella, mitä mulle tähän hetkeen on annettu. 

Keskiviikkona kuitenkin päätin tehdä mielenmuutoksen – päätin, että mä osaan tehdä jotain ja aloin ehdottaa pomolle juttuja. Juteltiin monista asioista ja mun olo helpotti. Sain maassaololuvankin vihdoin ja nyt voin tehdä töitä keskuksella.

Keskiviikkoilta oli ihana, kun mentiin kaduille ja saatiin seuraksi toista kymmentä lasta/nuorta. Mulla on aina niin rakastettu olo noiden nuorten seurassa. Oon kehittynyt paljon swahilin kielessä, mikä myös lähentää meidän välejä. Eilen kävin lasten kanssa sairaalassa, kun yhdellä pojalla oli paljon ikävän näkösiä haavoja. Kaduillakin oon aina varautunut ensiaputarvikkeisiin, onneks tuli ostettua kaikenlaista jo Suomesta.

Tänään aamulla muistin erään tapahtuman vuodelta 2003. Olin lasten kesäleirillä ja eräs mies rukoili mun puolesta. Jumala näytti hänelle rukouksessa kuvan, jossa ympärilläni oli lauma katulapsia, jotka halaili ja pussaili mua. Olen aina rakastanut lapsia, mutta tuosta koskettavasta hetkestä lähtien olen saanut sydämelleni tehdä katulapsityötä. Välillä asia unohtuikin. Nyt 11 vuoden päästä kuitenkin tuo Jumalan antama kuva on toistunut ihan todellisessa elämässä ja saan elää sydän tulessa. Ja tää on toivottavasti vasta alkua. Seuraavaksi haaveilen, että myös nää lapset ja nuoret vois unelmoida suuria ja elää niitä todeksi. Jumalan kanssa mikään ei oo mahdotonta! <3 p="">

Mua kutsutaan maasaiksi ja oon valinnut sen omaksi heimokseni.

On ollut ihana tutustua joidenkin lasten äiteihinkin. Tämä mama, jolta ostin maasai-kaulakoruni, sattuikin olemaan tuntemani pojan äiti. :)

Ugali na maharage – tätä ruokaa syön lähes päivittäin.